Mutta hänestä tuntui, kuin ei olisi voinut nousta tuoliltaan; hänestä tuntui, kuin äänensä tulisi pettämään, niin pian kuin hän kääntyisi tuon pahaa aavistamattoman puoleen.
Hän karkasi ylös, kuullessaan tutun kolisevan kuminan etäältä. — Liian myöhään! Hänen sydämensä sykki niin rajusti, että luuli todella kuolevansa ahdistuksen tuskaan, pauhun ja vihellyksen lähestyessä.
— Juna! — sanoi Ippolita, kääntyen. — Tule tänne katsomaan.
Kun Giorgio lähestyi, Ippolita kietoi paljaan käsivartensa hänen kaulaansa ja nojasi hänen olkaansa.
— Nyt se kiitää sisälle tunneliin — Ippolita jatkoi, tehden johtopäätöksensä kumun muuttumisesta.
Giorgion korvissa pauhu kasvoi hirvittävästi. Kuin näköhäiriön valloissa ollen hän havaitsi itsensä ja lemmityn synkässä holvissa ja lyhtyjen nopeasti lähestyvän pimeässä, lyhyen kamppailun kiskoilla ja molempien ruumiiden kaatuvan hirvittävän väkivoiman ruhjomina. Samaan aikaan hän tunsi elävän ja rakastavan naisen kosketuksen, joka kaikesta huolimatta aina oli voitolla. Ja hän tunsi samalla, kun hengissä näki tuon kamalan lopun, katkeruutta tuota naista kohtaan, joka uhkasi päästä häneltä pakoon.
Kumartuen rintanojan yli molemmat katselivat kohisevaa junaa, joka tuhoavana kiireisesti kiiti ohi, järkyttäen talon perustuksia ja siirtäen heihinkin vavistustaan.
— Minä pelkään öisin, kun se kiitää ohi ja talo järkkyy — sanoi Ippolita, painautuen yhä lähemmäksi kiinni rakastettuunsa. — Etkö sinäkin? Joskus tunnen sinun vapisevan…
Giorgio ei kuullut näitä sanoja. Hänen sisällään kuohui rajusti. Siellä liikkuivat rohkeimmat ja sekavimmat kuvat, mitkä koskaan olivat hänen sieluansa liikuttaneet. Yhteyttömät ajatukset ja mielikuvat tupruilivat hänen aivoissaan, ja hänen sydämensä kitui tuhansista pistoksista. Mutta yksi kuva oli kaikkia muita voimakkaampi, vähitellen se pimensi ja karkoitti kaikki muut ja täytti yksin sielun. — Mitä hän, Giorgio, teki viisi vuotta sitten tänä hetkenä? Hän valvoi ruumiin ääressä; hän katseli kasvoja, joita peitti musta verho, hän katseli pitkää valkoista kättä.
Ippolitan kädet harhailivat levottomina hänen ympärillään, hellästi ne liukuivat hänen hiuksiinsa, hyväilivät hänen niskaansa. Kaulassaan, korvien alla hän tunsi hänen kosteat, imevät huulensa, kuin kupparinsarven. Vaistomaisin liikkein, joita ei kyennyt ehkäisemään, hän irtaantui hänestä, vetäytyi pois. Ippolita nauroi tuota erityistä, ivallista ja epäsiveää naurua, joka äkkiä tunki esiin hampaiden välistä silloin, kun rakastajansa teki vastustusta. Ja tuo mieletön kuuli taas nuo hitaasti ja selvästi lausutut sanat: — Minun suudelmiani peläten —