— Ei, ei… Me jäämme tänne.
Taaskin hän kietoi paljaat käsivartensa hänen kaulaansa, kiehtovana, kaihoovana, himokkaana.
— Jääkäämme tänne. Tule, paneudu pitkäksesi divaanille minun viereeni — hän imarteli ja koetti vetää häntä mukaansa, himonsa hallitsemana, joka kiihtyi, kuta enemmän toinen vastusti. — Tule kanssani!
Ippolita oli pelkkää intohimoa. Kuin soihtu oli hänen kauneutensa syttynyt. Hänen solakka käärmeennotkea vartalonsa värisi ja tämä värinä tuntui hameen ohuen kudoksen läpi. Hänen suuret tummat silmänsä vuodattivat ylimmän intohimon tenhoa. Hän oli ruumiistunut nauttimus, joka toisti: — Minä olen voittamaton… Minä olen vahvempi sinun ajatustasi… Ihoni tuoksu voi sinussa hajoittaa kokonaisen maailman.
— Ei, ei, en tahdo! — vastusti Giorgio, tarttuen hänen käsivarsiinsa, osoittaen melkein raakaa päättäväisyyttä, jota ei kyennyt lieventämään.
— Vai sinä et tahdo — hän ilkkui, nauttien taistelusta, varmana voitosta, kykenemättä tänä hetkenä luopumaan himokkaasta oikustaan.
Giorgio katui raivokkaisuuttaan. Onnistuakseen vetämään häntä ansaan, täytyi hänen teeskennellä olevansa lempeä ja hellä, teeskennellä hehkua ja intohimoa. — Varmaankin hän sitten saisi houkutelluksi hänet yölliselle kävelylle, viimeiselle retkelle. — Mutta hän tunsi ehdottoman välttämättömäksi ettei syleilyssä menettäisi hetkellistä hermo-voimaansa, jota tarvitsi mitä läheisintä tekoa varten.
— Vai, sinä et tahdo? — sanoi Ippolita jälleen tarttuen häneen, luoden häneen läheltä hillityn raivontapaisen katseen.
Giorgio antoi laahata itsensä huoneeseen. Syleillen molemmat kaatuivat divaanille. Silloin tuo irstas kissa, tuo vihollinen osoitti hänelle ruumiinsa koko voiman, jonka hän jo luuli voitetuksi — — —
Giorgio tunsi, että kaikki oli hukassa. — — — Koko sukupuolen inhoittavaisuus ilmeni nyt hänen eteensä. —