Äkkiä purskahti Ippolita hermostuneeseen, raivokkaaseen, hillittömään nauruun — joka oli kamala kuin mielettömän nauru.
Ilmeisesti kauhistuen Giorgio katsoi häneen, kysyen itseltään: — Onko tämä hulluutta? —
Ippolita nauroi, nauroi ja väänteli itseään, peitti kasvonsa käsillään, puri sormiaan, puristi kylkiään; hän nauroi, nauroi suunnattomasti, kuin pitkän äänekkään nyyhkytyksen värisyttämänä.
Ajoittain hän hellitti hetkiseksi, mutta alkoi sitten uudelleen yhtä rajusti. Eikä saattanut kuvitella mitään kamalampaa kuin tämä mieletön nauru myöhäisen yön äänettömyydessä.
— Älä pelkää! Älä pelkää! — hän sanoi välillä, nähdessään lemmittynsä neuvottoman tyrmistyneenä. — Minä kyllä rauhoitun. Mene pois, lähde ulos. Minä pyydän!
Kuin houreissa Giorgio astui ulos parvekkeelle. Kuitenkin hänen henkensä oli ihmeellisen selkeä ja valpas. Kaikessa, minkä hän teki, mitä tunsi, oli hänen mielestään jotain unelmanomaisen epätodellista, mutta kuin syvä, vertauskuvallinen merkitys. Hän kuuli vielä takanaan tukehutetun naurun. Päänsä yläpuolella ja ympärillään hän huomasi kesäyön ihanuuden.
Nauru oli lakannut. Hiljaisuudessa hän kuuli taaskin kellonheilurin napsutuksen ja tahdikkaat puimamiesten kolaukset kaukaa. Hän vavahti, kun vanhusten asunnosta ähkinä kuului hänen korvaansa.
— Se oli synnytystuskissa olevan vaivoja.
— Kaiken täytyy täyttyä — ajatteli Giorgio. Ja epäröimättä hän kääntyi ja astui kynnykselle.
Ippolita oli taas tointunut ja makasi kalpeana, silmät puoleksi suljettuina sohvalla. Kuullessaan rakastajansa lähestyvän, hän hymyili.