— Ei, ei, Giorgio. Päästä minut! Päästä minut! Vielä hetkinen! Kuule minua! Kuule minua! Hetki vaan! Tahdon sanoa sinulle…
Mielettömänä kauhusta hän rukoili ja väänteli itseään. Hän toivoi voivansa häntä pidättää, hänen surkuansa herättää.
— Hetki vaan! Kuule minua! Minä rakastan sinua! Anna minulle anteeksi!
Anna minulle anteeksi.
Hän soperteli katkonaisia, epätoivoisia sanoja, hän tunsi itsensä voitetuksi, hän menetti vankan maan jalkojensa alta, hän näki edessään kuoleman.
— Murhaaja! — hän ulvoi raivoissaan. Hän puolustautui kynsin ja hampain villieläimen tavoin.
— Murhaaja! — hän jälleen huusi, kun hän tunsi että häntä raastettiin hiuksista, että hänet paiskattiin maahan, tietäen perikatonsa hetken tulleen.
Koira ulvoi tätä sekavaa melskettä kohti.
Seurasi lyhyt ja julma kamppailu, kuin sovittamattomien vihollisten välillä, jotka viimeiseen hetkeen ovat sielunsa pohjalla säilyttäneet salaista vihan kaunaa toisiinsa.
Ja toisiinsa takertuneina he syöksyivät kuolemaan.
Loppu.