— Ei, ei. Pelkään, että päätäni huimaa.
— Tule! Minä tuen sinua lujasti.
— Ei. Ei.
Giorgion äänen tavaton sävy näytti häntä tyrmistyttävän. Ja epämääräinen kammo valtasi hänet.
— Tulehan!
Ja Giorgio lähestyi häntä ojennetuin käsin. Nopealla otteella hän tarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä lyhyen matkaa, sitten hän painoi häntä käsivarsiinsa ja koetti yhdellä nykäyksellä vetää hänet kuilun partaalle.
— Ei, ei, ei…
Ippolita teki raivokasta vastarintaa, hän väänteli itseään; hänen onnistui vapautua, ja ähkien ja värjöttäen hän peräytyi.
— Oletko hullu? — hän huusi vihasta vavisten — oletko hullu?
Mutta kun Giorgio uudestaan tuli häntä kohti ja puhumatta vielä rajummalla väkivallalla kouristi häntä ja jälleen veti hänet vaaralliseen kohtaan, välähti äkkiä salama tuhoavan selvänä Ippolitan sieluun ja täytti sen kauhistuksella.