Hän pysähtyi aukean paikan laitaan ja kääntyi, saadakseen varmuutta siitä, että Ippolita häntä seurasi. Vielä kerran hän loi ympärilleen epätoivoisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä yön kuvaa. Hänestä tuntui, kuin olisi tällä paikalla vallinnut syvempi hiljaisuus. Ei kuulunut mitään muuta kuin etäältä tahdikas puima-jyminä.
— Tule — hän toisti kirkkaalla äänellä ja äkillisen jäntevyyden terästämänä.
Ja vaivaisten puunrunkojen välitse, tuntien jalkojensa alla pehmeän ruohon, hän suuntasi askeleensa syvyyden reunalle.
Ranta yltympäri oli vapaa. Ei ollut mitään suojelevaa aitausta. Varovasti hän astui syvyyden reunalle; nojaten käsiä polviin, hän kumartui tämän tukikohdan yli. Hän näki alempana olevat kalliot ja kivisen rantakaistaleen. Kivelle laskettu kuollut lapsi ilmeni taas hänen eteensä. Hengissä hän näki taas sen tumman pilkun, jonka hän ja Ippolita Pinciolta olivat nähneet alhaalla kivityksellä; ja hän kuuli taas ajurin sanat, jotka vastasivat kelmeälle miehelle. Ja sekavana sarjana tuon kaukaisen iltapäivän kauhunkuvat kulkivat hänen henkensä ohitse.
— Pidä varasi — huusi Ippolita, saavuttaessaan hänet. — Pidä varasi!
Koira haukkui oliivilehdossa.
— Giorgio, kuuletko! Tule pois siitä!
Kallio upposi jyrkkänä alas yksinäiselle, tummalle rantapaadelle, jota hiljainen vesi, keinuttaen tähtien heijastuskuvaa, tuskin kuuluvasti loiskien huuhteli.
— Giorgio! Giorgio!
— Älä pelkää! — hän sanoi käheästi. — Tule lähemmäksi! Tule! Katso kuinka kalastajat alhaalla kallioiden välissä soihtuvalossa pyydystävät…