— Miksi sinä yhä käännyt taaksesi katsomaan?
— Luulin kuulevani askeleita, kuin avojalkaisen ihmisen astuntaa — vastasi Giorgio hiljaa; ja hän tunsi, miten hiuksensa juuret olivat hellät. — Odottakaamme.
He pysähtyivät, he kuuntelivat. Giorgio tunsi samaa kauhua kuin mikä oli jäätänyt hänen verensä tuon onnettoman huoneen oven edessä. Hänen koko olemuksensa vapisi salaperäisyyden kiihoituksesta; hänestä tuntui, kuin olisi hän jo astunut tuntemattoman maailman rajojen yli.
— Se on Giardino — sanoi Ippolita, huomaten koiran, joka tuli lähemmäksi.
— Se on seurannut meitä.
Ja hän kutsui uskollista koiraa muutaman kerran nimeltä. Se riensi juosten perille. Hän kumartui sitä hyväilemään.
— Sinä et hylkää ystävätärtäsi koskaan, eikö totta? — hän sanoi sille, äänessä tuo erityinen väre, joka siinä oli, kun hän hyväili eläimiä. — Eikö totta, sinä et koskaan häntä hylkää?
Kiitollinen koira kieriskeli tomussa.
Giorgio astui muutaman askeleen edellä. Se tunne, että oli vapautunut Ippolitan käsivarresta, tuotti hänelle suuren helpoituksen, sillä tähän hetkeen asti oli hänen kosketuksensa synnyttänyt hänessä sanomatonta ruumiillista tuskaa. Hän kuvaili mielessään tuota äkillistä väkivaltaista tekoa, hän kuvitteli miten hänen omat kätensä kuollettavasti painaisivat Ippolitan ruumista; eikä hän olisi enää tahtonut kajota häneen ennen ratkaisevaa hetkeä.
— Jouduhan hiukan! Olemme perillä, — hän sanoi, rientäen edeltä oliivipuita kohti, jotka tähtien tuikkeessa hohtivat vaaleina.