Hän laski käsivartensa vaieten hänen käsivarrelleen. Hetken he sanatonna astuivat edelleen.
Yö oli kirkas, säteilevä koko majesteettisuudessaan. Otava tuikki seitsenkertaisessa salaperäisyydessään. Adrianmeri, mykkänä ja puhtaana kuin sen yli kaareutuva taivas, ilmaisi läsnäoloaan ainoastaan hengityksellään ja tuoksullaan.
— Miksi sinun on niin kiire? — kysyi Ippolita.
Giorgio hiljensi askeleensa. Yhden ainoan ajatuksen hallitsemana, toiminnan välttämättömyyden ajamana eteenpäin, hän tajusi kaikkea muuta ainoastaan sekavasti. Hänen sisäinen elämänsä näytti pimenevän, sulavan kumeaksi kuohunnaksi, joka kuitenkin tunki ytimiin ja nosti muodottomia katkelmia pinnalle, jotka ollen niin erilaisia, tuntemattomia, eivät näyttäneet kuuluvan samaan elämään, vaan olivat kuin tungettelijoita. Ja Giorgio havaitsi kaikkia näitä häälyviä, ristiriitaisia kuvia kuin puolihorroksissa, sillävälin kuin yksi ainoa kohta ihmeellisen kirkkaana välkkyi hänen henkensä edessä: ja se johti häntä suoraa päätä loppusuoritukseen.
— Kuinka surumielistä on tuo puimisen jyminä! — sanoi Ippolita pysähtyen. Koko yön he puivat liinoja. Eikö se tee sinua alakuloiseksi?
Ippolita nojautui raskaasti Giorgion käsivarteen, ja hänen hiuksensa hivelivät hänen poskiaan.
— Muistatko Albanon kadunlaskijoita, jotka koko päivän koputtivat kiviä ikkunoidemme alla?
Hänen äänensä kaikui nyt verhoutuneelta, hieman väsyneeltä.
— Joskus nukahdimme siihen meluun…
Levottomana hän keskeytti puheensa.