— Sanon sen sinulle myöhemmin.
Uteliaana tuo pariskunta heitä katseli. Mies oli vanha herra, jolla oli pitkä, kunnianarvoinen parta, ja suuri, kalju, kellervä päälaki, jonka keskellä näkyi syvä uurros, suunnattoman suuren, muodottoman navan kaltainen, jotenkin sen kuopan näköinen, minkä leveä sormi painaa johonkin pehmeään aineeseen. Rouva oli kääriytynyt persialaiseen saaliin, ja hänen lampunvarjostimen muotoisen pienen hattunsa alta pilkistivät esiin laihat ja mietiskelevät kasvot. Pukuineen ja ilmeineen hän muistutti englantilaisen hame-papin pilakuvaa. Vanhuksen sinisilmissä oli kuitenkin erityistä vilkkautta; ne näyttivät sisäisen liekin valaisemilta, ikäänkuin haltioituneen haaveilijan silmät. Muuten hän oli vastannut Giorgio Aurispan tervehdykseen mitä lempeimmällä katseella.
Ippolita etsi jotain muistojen kätköstä. — Missä hän oli tuon parin kohdannut? Hänen ei onnistunut kiinnittää tuota muistin kohtaa; mutta hän tunsi kumeasti, että nuo molemmat omituiset vanhukset olivat jotenkin hänen rakkautensa yhteydessä.
— Sano, keitä he ovat, hän toisti ystävänsä korvaan.
— Martletin herrasväki: Herra ja rouva Martlet. He ovat hyvä onnen enne. Tiedätkö, missä he olivat?
— En tiedä; mutta varmaankin olen heidät jossakin nähnyt.
— He olivat Via Belsianan kappelissa huhtikuun toisena päivänä, kun sinuun tutustuin…
— Aivan oikein; nyt muistan!
Hänen silmänsä säteilivät. Tämä sattuma tuntui hänestä ihmeelliseltä.
Uudelleen hän katseli molempia vanhuksia, melkein heltyneenä.
— Mikä hyvä enne!