Hän näki nyt tuon ilmielävän Ippolitan vastaavan sitä todellista ihannetta, jota kantoi sydämessään. Hän näytti hänestä hyvältä, lempeältä, nöyrältä, jaloa ja suloista runollisuutta uhkuvalta. Sen mielilauseeni mukaisesti, jonka Giorgio hänelle oli omistanut, hän oli vakava ja viehkeä — gravis dum suavis.
— Puhu minulle! soperteli Ippolita.
Kuistilta virtasi sisään lievä valo. Silloin tällöin ikkunaruudut kilisivät hiljaa, tai ropisivat niitä vastaan kumeasti sadepisarat.
IV.
"Kun nyt jo unihaaveessa olemme nauttineet tuon huvin parhaimman osan, tuntien harvinaisen hienoja aistimuksia ja tunteita, luulen, että meidän tulee luopua kokeilemisesta todellisuudessa. Emme lähde Orvietoon." — Ja Giorgio valitsi toisen paikan: Albano Lazialen.
Hän ei tuntenut Albanoa, ei Aricciaa eikä Nemijärveä. Ippolita oli lapsena ollut Albanossa erään tädin luona, joka ei enää elänyt. Giorgio oli siis tuolla seudulla löytävä tuntemattoman viehätyksen, ja Ippolita kaukaisten muistojen heijastuksen. "Uusi kauneuden näky tuntuu ikäänkuin uudistavan ja puhdistavan rakkautta. Lapsuudeniän muistot henkivät yhä mieleen raitista ja hyväntekevää tuulahdusta."
He päättivät lähtea matkaan huhtikuun toisena päivänä yhden junalla. Määrähetkenä he olivat asemalla keskellä väenjoukkoa, molemmat sydän täynnä levotonta iloa.
— Huomataanko meidät? Sano, luuletko, että meidät huomataan? kysyi
Ippolita puoleksi nauraen puoleksi vavisten, hän kun luuli kaikkien
katseiden suuntautuvan häneen. — Kauankohan vielä viipyy lähtöön?
Jumalani, kuinka vapisen!
He toivoivat junassa löytävänsä tyhjän vaunuosaston. Mutta suureksi mielipahakseen heidän täytyi mukautua siihen, että heillä oli kolme matkakumppania. Giorgio tervehti erästä herraa ja rouvaa.
— Keitä he ovat? kysyi Ippolita, kallistuen ystävänsä korvaa kohti.