— Tahdotko, että käännymme takaisin?
Ippolita oli hetken kahden vaiheilla, häälyen uteliaisuuden ja kammon välillä. Sitten hän vastasi:
— En; jatkakaamme.
Ja he kulkivat edelleen ulointa lehtokujaa, seuraten kaiteita.
Vaistomaisesti Ippolita joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti.
Tuona maaliskuun iltapäivänä Pincio oli melkein autio. Harmaan usvaisessa ja kumeassa ilmassa harvat hälyäänet hälvenivät.
— Niin on todella tapahtunut, sanoi Giorgio. — Joku on surmannut itsensä.
Molemmat pysähtyivät lähelle ryhmää. Kaikki nuo ihmiset katsoivat mitä tarkkaavimmin alhaalla olevaa kivitystä. He olivat joutilasta työkansaa. Heidän kasvonsa eivät ilmaisseet mitään sääliä ja surua; heidän katseidensa liikkumattomuus loi heidän silmiinsä jonkunlaista eläimellistä hämmästystä.
Paikalle saapui pojanvetelys, uhkuen uteliaisuutta.
— Se on jo poissa — huomautti hänelle muudan, ennenkuin tulija oli kumartanut kaiteiden yli; ja tuossa äänessä oli määrittelemätön ivan ja ihastuksen välinen vivahdus, ikäänkuin hän olisi iloinnut siitä, ettei toinen enää saanut nauttia tuosta näystä. — Se on jo poissa. — He kantoivat sen jo pois.
— Minne?