Molemmat tunsivat rajua mielihyvää kuvitellessaan tulevan hetken suloutta. He puhuivat puoliääneen, vaihtaen verensä kuumuutta ja lupauksiaan. Mutta puhuessaan tulevasta intohimosta, nykyhetken pyyde kävi voimakkaammaksi; se kävi kestämättömäksi. He vaikenivat. He liittivät yhteen huulensa, eivätkä enää kuulleet muuta melua kuin rajusti pulppuilevien valtasuoniensa tykytystä, ollen sokean ja hurjan halun kouristamina.
Sitten tuntui molemmista, kuin olisi verho langennut silmiltä, kuin olisi sisäinen usva haihtunut, kuin olisi lumous rauennut. Uneksitun huoneen kamiinihehku sammui; vuode näytti jäisen kylmältä; yksinäisen majatalon hiljaisuus kävi painostavaksi.
— Miksi teimme tämän?
Ippolitan äänessä oli lempeä, mutta surullinen kaiku. Hän kallisti päänsä selkänojalle ja katseli avaraa yksitoikkoista maisemaa, joka katosi varjoihin.
Mutta istuen hänen vieressään Giorgio ei voinut vapautua kavalista ajatuksistaan. Häntä kidutti hirvittävä näky, jota ei voinut paeta, hän kun näki sen henkensä silmillä, noilla luomettomilla silmillä, joita ei mikään tahto voi sulkea.
— Mitä ajattelet? kysyi häneltä levottomana Ippolita.
— Sinua.
Giorgio ajatteli häntä ja häämatkaa, jonka vastanaineet tavallisesti tekevät. — Varmaankin hän kerran oli yksin miehensä kanssa, niin kuin nyt minun kanssani. Kenties hän junassa kärsi ensi kerran intohimon väkivaltaa. Kenties hän ajatteli tuota vihattua hetkeä, kun niin vilkkaasti sanoi: — Ei, ei. — Kenties tuo muisto nyt saattaa hänet noin surulliseksi. — Ja hän ajatteli lisäksi noita uskallettuja seikkailuja kahden aseman välillä, äkillistä levottomuutta, minkä katse herätti, aistillisuuden yllätyksiä, pitkinä painostavina kesäiltapäivinä pimeiden tunneliholvien alla… — Kauheta, kauheta! — Ja hän luhistui kokoon, minkä liikkeen Ippolita tunsi varmaksi lemmittynsä sairaalloisuuden oireeksi. Hän tarttui Giorgion käteen ja sanoi:
— Kärsitkö?
Hän nyökkäsi päällään ja katsoi häneen tuskallisesti hymyillen. Mutta hän ei rohjennut tunkea syvemmälle rakastajansa mielentilaan, sillä hän pelkäsi katkeraa ja raatelevaa vastausta. Sentähden hän päätti vaieta, mutta painoi pitkän suudelman hänen otsalleen, kuten usein oli tehnyt, selvittääkseen itsepintaisen ajatusten solmun.