— Sinunkin silmäripsesi ovat hyvin pitkät.
Hän sulki hänen silmänsä, ihaillakseen hänen ripsiänsä. Sitten hän hyväili hänen otsaansa ja ohimoltaan. Hän kumarsi päänsä hänen ylitsensä ja antoi hänen uudelleen suudella hänen sormiaan, yksitellen. Ja Giorgio näki siinä loikoessaan hänen suunsa aivan hitaasti aukenevan ja lumivalkoisten hammasrivien sukeltavan esiin. Ja Ippolita sulki jälleen suunsa, ja vielä kerran huulet aukenivat hitaasti, kuten kaksiteräisen kukan lehdet, ja pohjalla näkyivät valkoiset helmet.
Hymyillen sanoi Ippolita:
— Tämä on ensi matka, jonka yhdessä teemme ja tämä on ensi kerta, kuin olemme kahdenkesken.
Häntä viehätti se ajatus, että he tekivät jotain tavatonta. Giorgio nousi, suuteli häntä kaulaan, juuri syntymäluomien kohdalle ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Ippolitan silmissä välkähti kuvaamaton hohde; mutta hän sanoi vilkkaasti häätäen:
— Ei, ei. Meidän tulee olla järkeviä iltaan asti; meidän täytyy odottaa.
Taaskin hän kuvitteli hiljaista majataloa, vanhanaikuisia huonekaluja ja suurta vuodetta valkoisine hyttysverkkoineen.
— Albanossa ei tänä vuodenaikana ole juuri ketään, sanoi Ippolita johtaakseen rakastettunsa ajatukset toisaalle. — Kuinka meidän tulee hauska vallan yksin yksinäisessä majatalossa! Tulevat luulemaan meitä vastanaineiksi.
Väristen hän kääri vaippansa ympärilleen ja kallistui Giorgion olkaa vastaan.
— Tänään on kylmä, eikö totta? Heti perille saavuttuamme annamme virittää valkean pesään ja juomme kupin teetä.