— Kaikki? Oletko tallettanut ne kaikki?
— Olen, kaikki. Minulla on kortitkin ja sähkösanomat. Puuttuu yksi ainoa kortti, jonka heitin tuleen, jotta se ei olisi joutunut mieheni käsiin. Mutta olen säilyttänyt palaneita lappuja: joku sana on vielä luettavissa.
— Saanko nähdä? — kysyi Giorgio.
Kateellisen näköisenä Ippolita piiloitti kirjetukun. Kun Giorgio sitten hymyilevänä lähestyi häntä, hän pakeni viereiseen huoneeseen.
Ei, ei; sinä et saa niitä nähdä. Minä en tahdo.
Hän vastusti osaksi leikillä, osaksi sentähden, että aina huolellisesti ja pelokkaasti oli tallettanut näitä kirjeitä salaisen aarteen tavoin, niin ettei kernaasti näyttänyt niitä edes niiden kirjoittajalle.
— Näytähän ne minulle, minä pyydän! Olen niin utelias uudelleen lukemaan kaksi vuotta sitten kirjoittamani kirjeet. Mitä sinulle kirjoitinkaan?
— Hehkuvia sanoja.
— Minä pyydän. Anna minun nähdä ne.
Lopulta Ippolita myöntyi nauraen, rakastajansa vakuuttavien hyväilyjen voittamana.