— No hyvä, odottakaamme, kunnes tee tuodaan sisään; sitten luemme niitä yhdessä. Tahdotko että viritämme tulen kamiiniin.
— En; tänään on melkein kuuma.
Oli kirkas päivä, tyynessä ilmassa vavahti kuin hopeaisen hohteen väreitä. Päivänvalo hieman himmeni kulkiessaan valkoisten harsouudinten läpi. Villa Cesarinin puistosta poimitut tuoreet orvokit olivat jo täyttäneet tuoksullaan koko huoneen.
— Siinä on jo Pancrazio — sanoi Ippolita kuullessaan kolkutuksen ovelta.
Kelpo palvelija Pancrazio toi sisään, huulilla häviämätön hymynsä, ehtymätöntä teetä. Hän asetti tarjottimen pöydälle, lupasi herkullista ruokaa päivälliseksi ja poistui, astuen iloisena ja hypähdellen. Hän oli kalju, mutta oli muuten pysynyt nuoren näköisenä; hän oli tavattoman altis palvelukseen, ja hänellä oli kuten eräillä japanilaisilla jumalankuvilla nauravat, kaidan soikeat ja hieman vinot silmät.
— Pancrazio itse on virkistävämpi ilmiö kuin tarjoamansa tee.
Tuolla teellä ei todellakaan ollut tuoksua, mutta se sai lisännöistä erikoisen maun. Kannu ja kupit olivat muodoltaan ja ko'oltaan tavattomia. Tarjottimeen oli kuvattu liikuttava paimentolais-rakkaustarina, ja keskellä sitruuna-palasilla täytettyä lautasta, oli mustin kirjaimin luettavissa arvoitus.
Ippolita kaatoi teetä kuppeihin; nämä höyrysivät kuin suitsutus-astiat. Sitten hän irroitti kirje-tukun, ja kirjeet erkanivat järjestettyinä ja jaettuina pienempiin tukkuihin.
— Kuinka niitä on paljo, huudahti Giorgio.
— Eipä ollenkaan paljo! Niitä on kaksisataa yhdeksänkymmentä neljä. Ja kahdessa vuodessa, rakkaani, on seitsemänsataa kolmekymmentä päivää.