Molemmat hymyilivät. He istuivat vieretysten pöydän ääreen ja alkoivat lukea kirjeitä. Giorgion valtasi omituinen mielenliikutus näiden rakkautensa asiapaperien ääressä, tuntehikas ja samalla voimakas mielenliikutus. Ensi kirjeet saattoivat hänet hämmennystilaan. Niissä ilmenevä liioitteleva tunteellisuus näytti hänestä alussa käsittämättömältä. Eräiden lauseiden lyyrillinen lennokkaisuus hänet melkein tyrmistytti. Hänen nuoren intohimonsa raju kiivaus häntä melkein pelästytti keskellä tämän vaatimattoman hotellin hiljaisuutta. Eräs kirje sanoi: "Kuinka monta kertaa sydämeni on tänä yönä huoannut sinua kaihotessaan! Kumea tuska painoi minua lyhyinä unenhetkinäkin; ja aukaisin silmäni paetakseni niitä harhakuvia, jotka nousivat sieluni pohjasta… Yksi ainoa ajatus pitää minua valloissaan, yksi ainoa ajatus minua kiduttaa: että sinä voisit minut hyljätä! Sellainen mahdollisuus ei ole koskaan tuottanut minulle mielettömämpää kauhua, kirvelevämpää surua. Minulla on tällä hetkellä se ehdoton, varma ja vankka vakaumus, että elämä ilman sinua on mahdoton. Kun ajattelen, ettet sinä ole täällä, niin päivä pimenee, valo käy minulle vihamieliseksi, maailma tuntuu minusta pohjattomalta haudalta: — kuolema kouristaa minua."
Toinen kirje, joka oli kirjoitettu Ippolitan lähdettyä, kuului: "Teen yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kynää kädessäni. Minulla ei enää ole tarmoa, ei enää tahdonlujuutta. — Niin toivoton alakuloisuus on minut vallannut, että tunnen yksinomaan sietämätöntä elämän inhoa. Ja päivä on harmaa, painostava, lyijynraskas, miltei murha-ajatuksia hautova. Hetket kuluvat armottoman hitaasti, ja hetki hetkeltä kasvaa kurjuuteni, käyden yhä synkemmäksi ja toivottomammaksi. Minusta tuntuu kuin olisi sisälläni seisahtunutta, myrkyllistä vettä. Onkohan tämä henkistä vai ruumiillista kärsimystä? Sitä en tiedä. En liiku, pysyn tylsyneenä taakan alla, joka minut musertaa, minua kuitenkaan tappamatta." Sitten seurasi toinen: "Vihdoin sain tänään kirjeesi, kun jo olin epätoivoissani. Ja luin sen yhä uudelleen, koettaen rivien välistä löytää sanomatonta, sitä mitä et ole voinut julki lausua, sielusi salaisuutta, jotain, mikä olisi elävämpää ja viehkeämpää kuin elottomalle paperille kirjoitetut sanat… Kaihoan sinua hirvittävästi. Haen paperista sinun kätesi, hengityksesi, katseesi jälkeä — mutta turhaan. En tiedä, mitä antaisin, jos minulla vaan olisi läsnäolosi harhakuvakin. Lähetä minulle kukka, jota pitkään olet suudellut, piirrä kehä siihen paperin kohtaan, jota huulesi kauan ovat kosketelleet, tee jotain, että voin kuvitella sinun lähettäneen minulle hyväilyn kaukaa… kaukaa… kaukaa! Kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun viimeksi sinua suutelin, kun sinua sylissäni pidin ja näin sinun kalpenevan. Onko siitä vuosi kulunut? Onko vuosisata kulunut? Minne oletkaan kadonnut? Mitkä maat, mitkä meret ovat välillämme?… Toimettomana ja raskasmielisenä kulutan hetkiäni. Huoneeni on muuttunut synkän surulliseksi kuin maanalainen kappeli. Joskus kuvittelen lepääväni paareilla; kammottavan selvästi katselen itseäni kuoleman liikkumattomuudessa. Ja tämän tarkastuksen jälkeen tunnen mielen tyyneyttä." Tällaisia huudahduksia ja valituksia sisälsivät nuo kirjeet, jotka olivat hajalla yksinkertaisella liinalla peitetyllä pöydällä, ja sillävälin nuo kookkaat maalaiskupit täynnä viatonta juomaansa rauhallisesti höyrysivät.
— Muistatko? — sanoi Ippolita. — Se oli silloin, kun ensi kerran matkustin Roomasta ainoastaan pariksi viikoksi.
Giorgio oli ajatuksiinsa vaipunut muistellessaan kaikkia näitä mielettömän kiihkeitä tunteita; ja hän koitti jälleen herättää niitä, ymmärtää niitä. Mutta hetken ympäristön tuottama mielihyvä ei ollut tuolle sisäiselle ponnistelulle suotuisa. Hyvänvoinnin tunne oli käärinyt hänen henkensä kuin pehmeisiin kääreisiin. Uudinten himmentämä valo, kuuma juoma, orvokkien tuoksu, Ippolitan läheisyys huumasivat hänet. Ja hän ajatteli: — Olenko nyt siis niin kaukana tuon ajan hehkuvista pyyteistä? En; sillä kun Ippolita äsken lähti matkalle, oli suruni yhtä julma. — Mutta hänen ei onnistunut saattaa tuonnoista minäänsä sopusointuun nykyisen minänsä kanssa. Yhä vaan hän tunsi, että se mies, joka purki epätoivoaan noissa kirjeiden lauseissa, oli hänelle vieras; hän tunsi että nuo lempensä purkaukset eivät enää kuuluneet hänelle, jopa hän tunsi noiden sanojen täyden tyhjyyden. Nämä kirjeet olivat kuin hautakirjoituksia kirkkomaalla. Samoin kuin hautakirjoitukset antavat liioitellun ja väärän käsityksen vainajasta, niin nämä kirjeet epätodesti kuvastivat niitä eri sieluntiloja, jotka rakastava oli läpikäynyt. Hän kyllä jälleen tunsi sen tavattoman aistien levottomuuden, joka vavahtelee rakastavassa hänen kirjoittaessaan rakkauskirjettä. Tämän levottomuuden vaikutuksesta sekaantuvat ja samenevat eri tunne-aallot ja nostavat sekavan kuohunnan. Kun rakastavalla ei ole selvää käsitystä siitä, mitä tahtoisi lausua, ja hän kun on sidottu sanan ahtaaseen merkitykseen, hän luopuu kuvaamasta todellista sisäistä mielentilaansa ja koettaa liioittelevin lausein saavuttaa likimalkaista voimakkuutta, turvautuen korupuheisiin käänteisiin. Sentähden kaikki lemmenkirjeet ovat toistensa kaltaisia; sentähden ylimmän intohimon kielessä tuskin on enempää vaihtelua kuin jonkun ammatin erikoiskielessä.
Giorgio ajatteli: — Tässä kaikki on intohimoa, kouristusta, liioittelua. Mutta missä ovat minun hienot tunnelmani? Missä se harvinainen ja monivärinen alakuloisuus, tuo syvä huoli, jonka pauloissa sielu vääntelihe ja jonka lymypaikkoihin se eksyi kuin selvittämättömään sokkeloon?
Mielipahakseen hän näki, että hänen kirjeistään puuttuivat hänen henkensä hienosärmäisimmät tunnelmat, ne, joita aina huolellisimmin oli vaalinut. Vähitellen, edelleen lukiessaan, hän huomasi jättäneensä onton korupuheisuuden pitkät lauseet ja että enemmän kiintyi pienten yksityisseikkojen ja mainittavien kokemuksien kuvaamiseen.
Eräässä kirjeessä hän luki: "Kello kymmenen aikaan menin vaistomaisesti Morteon puutarhaan, missä niin monena iltana olin sinut nähnyt. Nuo kolmekymmentä viisi minuuttia ennen sinun matkaasi olivat kauheat. Sinähän lähdit, ilman että saatoin sinua nähdä, peittää kasvojasi suudelmilla ja vielä kerran huutaa sinulle: muistele minua… muistele minua!… Kello yhdentoista vaiheilla katsahdin vaistomaisesti taakseni. Miehesi tuli puutarhaan tuon tavallisen tuttavan naisen ja erään herran seurassa. Epäilemättä he palasivat asemalta, minne olivat saattaneet sinut. Raatelevan tuskan kouristamana minun kohta sen jälkeen täytyi nousta ja poistua. Noiden kolmen henkilön läsnäolo, jotka nauroivat ja puhelivat kuin muina tavallisina iltoina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, saattoi minut epätoivoisaan tilaan. He loivat tietoisuuteeni sen varmuuden, että sinä olit poissa, auttamattomasti poissa."
Hänen mieleensä muistuivat nuo kesäillat, jolloin oli nähnyt Ippolitan istuvan miehensä ja erään jalkaväenkapteenin välissä, ja heitä vastapäätä kömpelön naisilmiön. Giorgio ei tuntenut ketään näistä kolmesta henkilöstä; mutta heidän jokainen liikkeensä, asentonsa ja ulkonaisen hahmonsa jokapäiväisyys häntä hermostutti; ja hän kuvitteli heidän keskustelunsa typeryyttä, johon tuo hieno olento alinomaan näytti mielenkiintoisesti ottavan osaa.
Toisesta kirjeestä hän luki: "Minä epäilen. Sieluni on tänään vihamielinen sinulle. Olen täynnä tukahutettua vihaa. Lähden kohta merelle. Aallot keinuvat vilkkaina ja kookkaina. Hyvästi. En enää sinulle kirjoita, jotta en sanoisi sinulle ankaroita sanoja. Jää hyvästi. Rakastatko minua, vai kirjoitatko minulle enää ainoastaan sääliväisestä tottumuksesta lemmen sanoja? Oletko vilpitön? Mitä ajattelet? Mitä teet? Minä kärsin. Minulla on oikeus asettaa sellaisia kysymyksiä. Epäilen, epäilen, epäilen. Olen mieletön."
— Tämä on niiltä ajoilta, — sanoi Ippolita, kuin minä olin Riminissä, elokuun ja syyskuun, nuo myrskyiset kuukaudet, ja viimein sinä saavuit "Don Juanilla".