Kuoleman riemuvoitto: Romaani

by Gabriele D'Annunzio

Nämä päivät tiesivät Ippolitan onnettomuuden alkua. Seuraavat kirjeet viittaavat hänen huoliinsa: "Kun ajattelen, että minä oikeastaan olen syynä sinun huoliisi, kotoisiin ikävyyksiisi, minua vaivaa sanomaton tunnontuska; ja tahtoisin, että tuntisit intohimoni koko laajuuden, voidaksesi antaa minulle anteeksi. — Tunnetko sen? Oletko varma siitä, että minun rakkauteni korvaa sinun suurta tuskaasi? Onko sinulla se varma, järkähtämätön vakaumus?" — Sivu sivulta intohimo kasvoi. Sitten seurasi huhtikuusta heinäkuuhun käsittämättömän pitkä aukko: ei ainoatakaan kirjettä ja juuri noina kuukausina oli kohtalollinen käänne tapahtunut. Heikko aviomies, joka ei mitenkään ollut osannut voittaa Ippolitan avointa ja itsepäistä vastarintaa, oli melkein paennut, jättäen jälkeensä kauppatoimensa mitä sekavimpaan tilaan, joka oli niellyt suurimman osan hänen omaisuuttaan. Ippolita oli valinnut itselleen tyyssijan ensin äitinsä luona ja sitten maalla Caronnossa, sisarensa talossa.

Kauhea tauti, jota Ippolita jo lapsena oli potenut, hermosairaus, jolla oli kaatuvataudin oireita, oli taas ilmaantunut. Elokuussa päivätyt kirjeet koskettelivat sitä. "Et voi koskaan kuvitella, millaisia tuskia minä tunnen sisälläni. Suurin kärsimykseni on näkyjä näkevän mielikuvitukseni armoton selkeys. Näen sinun vääntelevän itseäsi taudin kouristuksessa, näen sinun kalpenevan ja piirteesi vääntyvän, silmiesi pyörivän epätoivoisesti itkusta punettuneiden luomien alla… Näen tautisi koko kammottavaisuuden, ikäänkuin olisin luonasi, ja kuinka vaivaankin itseäni, ei minun onnistu karkoittaa tuota kamalaa näkyä. Ja sitten kuulen sinun minua kutsuvan. Korvissani soi äänesi kaiku, käheä ja valittava kaiku, kuin sen, joka rukoilee apua, ja jolla ei ole mitään avun toivoa." Ja kolme päivää myöhemmin: "Vaivoin saan sinulle kirjoitetuksi nämä rivit. Tahtoisin olla mykkänä ja liikkumattomana sopessa, pysyä varjossa ajatuksineni, palauttaa kuvasi silmieni eteen ja nähdä tautisi ja sinut. Tämä vapaaehtoinen kidutus kiehtoo minut vastustamattomasti… Oi rakkaus raukkaani. Olen niin surullinen, että tahtoisin menettää olemassaolon tajunnan, pitkäksi aikaa, ja herätessäni en tahdo muistaa mitään enkä enää kärsiä. Tahtoisin, että minulla ainakin olisi kipeä ruumiillinen tuska, tahtoisin saada haavan, syvän palohaavan, jotain, mikä helpoittaisi sieluntuskiani. Jumalani! Näen sinun kalpeat, vavahtelevat kätesi; ja sormiesi lomissa hajalla olevien hapsiesi sekavat vyyhdit…"

Ja kauempana: "Kirjoitat minulle: — Jos tämä tauti kouristaisi minut sinun sylissäsi. Ei ei, en tule koskaan sinua jälleen näkemään, en tahdo koskaan sinua jälleen nähdä! — Olitko mieletön, kun näin kirjoitit? Minusta tuntuu, kuin olisit minulta riistänyt elämän, kuin en enää voisi kertaakaan henkeäni vetää. Kirjoita minulle heti! Sano minulle, että tulet terveeksi, ettet ole epätoivoinen, että tahdot jälleen nähdä minut. Sinun täytyy tulla terveeksi. Kuuletko, Ippolita? Sinun täytyy tulla terveeksi." Ja edelleen: "Tänä yönä oli kuu pilvissä. Kävelimme merenrannalla, ystäväni ja minä. Ja minä sanoin: 'Mikä toivoton yö!' — Ystävä vastasi: 'Todellakaan ei ole kaunis yö'. Ja hän pysähtyi. Kaukana ulvoi koira. Kuinka voinkaan sinulle kuvata kamalaa vaikutusta, jonka ystävän sanat minuun tekivät? — Todellakaan ei ole kaunis yö! — Mitä tapahtui siellä kaukana? Ja mitä sinä teit? Mitä onnettomuutta valmisteli tuo yö? Ja yölinnut lauloivat aamuhämärään asti. Muulloin en sitä tarkannut. Tällä kertaa joka huuto tunki sydämeeni sietämättömän tuskallisesti."

"Sinä olet syyttä epätoivoinen. Eilen kulutin suurimman osan päivää tutkielman ääressä, joka käsittelee hermotauteja, perehtyäkseni sinun tautisi luonteeseen. Sinä tulet terveeksi, siitä ei ole epäilystäkään. Luulenpa varmasti, että sinulla ei enää tule olemaan uusia taudinkohtauksia ja että toipumista on jatkuva keskeymättä täydelliseen parantumiseen asti. Rohkaise mielesi! Oletko kuluneena yönä aavistanut tätä minun alituista ajatustani? Se oli alakuloinen yö; hieman surulliset ja hurskaat sävelet kaikuivat minun luokseni. Tietä pitkin, pensasaitojen ja puiden välitse, kulkivat pyhiinvaeltajat ohi, laulaen kuorossa pitkiä, yksitoikkoisia lauluja…"

Toipuvalle kirjoitetut kirjeet olivat sävyltään lempeät ja sydämelliset. "Lähetän sinulle hetimiten poimimani kukan. Se on eräänlainen villi lilja, ihmeen ihana kun se kasvaa, ja sen tuoksu on niin vahva, että usein löydän sen kuvusta hyönteisiä, jotka sen tuoksu on huumannut. Koko läheinen rannikko on näiden intohimoa uhkuvien liljojen peittämä, joiden nuput silmänräpäyksessä puhkeavat ja joiden elämää hehkuvalla hietikolla, paahtavan auringon alla, kestää ainoastaan muutamia tunteja. Katsohan, kuinka paljo henkeä on vielä tässä kuolleessakin kukassa! Kuinka hieno, kuinka naisellinen se on!" Ja kauempana: "Tänä aamuna herätessäni katselin auringon ruskettamaa ruumistani. Koko rinnasta erkani kettä, mutta etenkin olalta, missä pääsi niin usein on levännyt. Sormillani irroitin vähitellen orvaskeden hiukkaset ja ajattelin, että ehkä näissä jo näivettyneissä hiukkasissa vielä voisi löytää sinun poskesi, sinun huultesi jäljet. Käärmeen tavoin loin päältäni keden. Kuinka paljon hekkumaa tämä hipiä onkaan sisältänyt!" Kauempana: "Kirjoitan sinulle vielä vuoteessa. Kuume on ohi, mutta se on jättänyt ankaran hermovaivan vasemman silmän yläpuolelle. Tunnen itseni vielä hyvin heikoksi, sillä kolmeen päivään en ole syönyt mitään. Hautautuneena vuoteeseeni, pää kipeänä, ajattelen niin monia asioita. Joskus minut äkkiä ilman syytä valtaa epäily; ja ainoastaan suuresti ponnistaen saan nuo pahat ajatukset karkoitetuksi. Eilenkin ajattelin sinua koko päivän. Vanhempi sisareni Cristina, oli luonani ja pyyhki sanomattoman hellästi hikeä otsaltani. Suljin silmäni ja kuvittelin, että se oli sinun kätesi; ja tunsin sanomatonta huojennusta ja kuiskasin sydämessäni sinun nimeäsi. Sitten katsoin sisareeni kiitollisesti hymyillen. Ja tuo hetkellinen harhaluulo, että hänen hyväilynsä oli sinun hyväilyäsi, tuntui minusta siveältä ja yliluonnolliselta. En saata sinulle sanoin kuvata tuon tunteen viehkeyttä, harvinaisuutta, ylintä ihanteellisuutta. Mutta sinä sen ymmärrät. Tervehdin sinua." Kauempana: "Yhä vielä olen surullinen. Aistini ovat siihen määrin teroittuneet, että kuulen yksitellen pöydälle varisevan ruusujen terälehtiä — viimeisten sisareni minulle antamien ruusujen. Ne lankeavat — suloisina, kuin sinun päässäsi syntyneet ajatukset. Ja avoimista ikkunoista kaikuvat sisälle naisten nauru ja meressä kylpevien lasten huudot."

Kirje seurasi toistansa marraskuun ensi päiviin saakka; mutta nämä kirjeet kävivät vähitellen katkeroiksi; epäystävällisiksi, epäluuloisiksi ja syyttäviksi, "Kuinka kauas olet poistunut luotani. Eikä ainoastaan paikallinen etäisyys minua kiusaa. Minusta tuntuu, kuin pakenisi sielusikin luotani, kuin hylkäisi se minut. Henkesi tuoksu tekee toisia onnelliseksi. Ken sinut näkee, ken elää sinun ilmapiirissäsi, iloitsee sinusta… Kirjoita minulle ja sano minulle, että sinä joka henkäyksessä, joka ajatuksessa kokonaan olet minun omani, että minua ikävöit, että minua säälit ja ettei sinulla kaukana minun luotani ole ainoatakaan nautinnon hetkeä." Ja edempänä: "Minä ajattelen, ajattelen, ajattelen lakkaamatta, ja ajattelemisen ponnistelu tuottaa minulle epäinhimillistä tuskaa. Joskus valtaa minut raivokas halu temmata pois pakoittavilta ohimoiltani tuo käsille saavuttamaton seikka, joka kuitenkin on voimakkaampi ja hellittämättömämpi kuin oka. Hengittäminen on minulle sietämätöntä ponnistusta, ja valtimojeni sykähtely kiusaa minua kuin vasaran kalkutus, jota olen tuomittu kuuntelemaan… Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista kummallista tautia, joka puhkeaa esille ainoastaan minun olemuksessani, tuottaen minulle samalla iloa ja tuskaa. Minua miellyttää se ajatus, ettei ole yhtään ihmisolentoa, jolla koskaan olisi ollut sellaista tunnetta." Lisäksi: "En tule koskaan tuntemaan täydellistä rauhaa ja täydellistä varmuutta. Ainoastaan yhdellä ehdolla voisin olla tyytyväinen: jos itseeni sulattaisin sinun koko olemuksesi ja muuttuisin yhdeksi sinun kanssasi, jos eläisin sinun elämääsi ja ajattelisin sinun ajatuksiasi. Ainakin tahtoisin, että aistisi pysyisivät suljettuina jokaiselle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta… — Olen poloinen sairas mies. Koko pitkä päiväni on yhtä ainoata kuolemankamppausta. Joskus olen toivonut loppua, niinkuin nyt sitä toivon ja rukoilen. Aurinko on paraikaa laskemaisillaan, ja tuhansin kauheuksin yö vaipuu henkeni yli. Huoneen nurkista hiipivät varjot luokseni, melkein elävän olennon askelin ja henkäyksin ja melkein vihamielisin ilmein… — Pöydälläni on paljo ruusuja. Olen poiminut ne viimeisistä pensaista. Niiden väri on hieman vaalea ja niiden tuoksu hieman heikentynyt; mutta juuri sellaisina niistä pidän. Ne tuntuvat minusta kasvaneilta kirkkomaalla, mihin kaukaisina, kaukaisina aikoina rakastavia parittain haudattiin." Kauempana: "Eilisaamuna, yhdentoista ja yhden välillä, ajattelin vakavasti loppuani. Demetrio setäni tutunomainen henki on jo muutaman päivän ajan saattanut minut levottomaksi. Tilani oli eilen niin armoton, että henkeeni tunki väkisin vapautumisen ajatus. Tuo kohtaus meni sitten ohi. Nyt hymyilen sille hieman, mutta minulla oli sangen hurja vuoropuhelu kuoleman kanssa."

Roomassa päivätyt kirjeet, minne Giorgio marraskuun alussa oli lähtenyt odottamaan Ippolitan paluuta, koskettelivat hyvin tuskallista ja surulista välikohtausta. "Kirjoitat minulle: 'Olen suuria vaikeuksia voittaen pysynyt sinulle uskollisena.' — Mitä sillä tarkoitat? Jumalani, kuinka sinä olet muuttunut! Minä kärsin siitä sanomattomasti, ja ylpeyteni nousee tätä kärsimystä vastaan. Kulmakarvojen väliin on painunut syvä ryppy, kuin arpi. Tukahutettu viha on kokoontunut siihen; kaikki epäilyksieni, epäluuloni ja vastenmielisyyteni tuottama katkeruus on kokoontunut siihen. Luulen, että eivät edes suudelmasi kykenisi sitä karkoittamaan. Kaihoa uhkuvat kirjeesi saattavat minut levottomaksi. En ole siitä sinulle kiitollinen. Jo pari kolme päivää minulla on ollut jotain sinua vastaan sydämessäni. En tiedä, mitä se on. Ehkä aavistus, enneluulo?"

Lukiessaan Giorgio kärsi, kuin olisi hänen sisällään auennut vanha haava. Ippolita tahtoi estää häntä enempää lukemasta. Hänen täytyi ajatella tuota iltaa, jolloin miehensä odottamatta Caronnossa oli astunut hänen asuntoonsa ja tyynein, kylmin sanoin, mutta silmissä mielettömän ilme, oli hänelle ilmoittanut tulleensa viemään häntä, Ippolitaa mukaansa; Ippolita muisti sen hetken, jolloin he molemmat olivat jäänet yksin, seisoen vastatusten, kaukaisessa huoneessa, tuulen heilutellessa ikkunaverhoja ja tulen loimutessa levotonna sinne tänne, samalla kun puiden suhina nousi alhaalta. Hän muisti tuon hurjan ja mykän kamppauksen, jonka silloin oli taistellut tuon miehen kanssa, joka äkkiä oli syleillyt häntä — kauheata muistella — hänet omistaakseen.

Riittää, riittää, Giorgio! hän sanoi, vetäen povelleen rakastettunsa pään. — Emme enää lue sen pitemmälle.

Mutta Giorgio tahtoi jatkaa. "Minä en vielä ymmärrä! En ymmärrä tuon miehen jälleen ilmaantumista; enkä voi vapautua vihantunteesta, joka osaksi kohdistuu sinuunkin. Jotta en sinua kiusaisi, jätän kirjoittamatta nämä ajatukseni sinulle. Ne ovat katkeroita ja hyvin surullisia ajatuksia. Tunnen, että hellyyteni joksikin aikaa on myrkytetty. Luulen olevan parasta, että et enää näe minua. Jos tahdot säästää itseltäsi turhaa surua, niin älä nyt palaa: tällä haavaa minä en kelpaa mihinkään. Sieluni sinua rakastaa ja nöyrtyy, mutta ajatukseni loukkaavat ja saastuttavat sinua. Ja alati ilmaantuu uudelleen ristiriitaisia vastakohtia, eivätkä ne koskaan lopu!" Ja seuraavan päivän kirje: "Kauhea tuska, hirvittävä, sietämätön, ennen kokematon tuska… Oi Ippolita, palaa, palaa tänne! Minun täytyy sinut nähdä, puhua kanssasi, sinua hyväillä. Rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen… Mutta säästä minulta muistelmiesi näky. En saata kauhistumatta, vihatta sitä ajatella. Minusta tuntuu, kuin täytyisi sydämeni murtua, jos näkisin ne jäljet, jotka nuo kädet ovat jättäneet sinun ruumiiseesi… Kauheta, kauheata!"