— Riittää, Giorgio. Nyt lopetamme — rukoili Ippolita uudelleen, ottaen rakastettunsa pään käsiensä väliin ja suudellen hänen silmiään. — Minä rukoilen, Giorgio. —
Hänen onnistui poistaa hänet pöydän äärestä. Giorgio alistui siihen ja hymyili tuota kuvaamatonta hymyä, joka on eräillä sairailla, kun he mukautuvat toisen tahtoon, hyvin tietäen, että lääke on liian myöhäinen ja turha.
VII.
Pitkänperjantain iltana he palasivat Roomaan. Ennen lähtöä, viiden ajoissa, he joivat teetä. Molemmat olivat ääneti. Tuo yksinkertainen elämä majatalossa tuntui heistä harvinaisen kauniilta ja kaihottavalta sinä hetkenä, jolloin se oli loppumaisillaan. Vaatimattomien huoneiden tuttavallisuus tuntui heistä nyt viehättävämmältä ja syviä tunnelmia uhkuvalta. Ne paikat, jotka olivat olleet heidän alakuloisten ja hellien tunteidensa todistajina, esiintyivät ihanteellisessa valossa. Taaskin syöksyi katkelma heidän rakkauttaan ja heidän olemustaan ajan syvään kuiluun.
Giorgio virkkoi:
— Tämäkin on ohi.
Ja Ippolita sanoi:
— Mitä teen? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi nukkua muualla, kuin sinun povellasi.
He katsoivat toisiaan silmiin, ilmaisivat toisilleen mielenliikutustaan, ja tunteen nouseva tulva tukki heidän kulkkunsa. He vaikenivat ja kuuntelivat yksitoikkoista ja keskeymätöntä kalsketta, joka syntyi kadunlaskijain vasaroimisesta. Tämä lamauttava melu kiihdytti heidän suruansa.
Giorgio nousi ja sanoi: