— Se on sietämätöntä.
Vasaraniskut vahvistivat hänessä katoavaisuuden tunnetta, joka jo ennestään hänessä oli niin voimakas. Ne siirsivät hänet tuollaiseen pelokkaan kauhun tilaan, jommoista jo ennenkin oli kokenut, kun oli kuunnellut heilurin liikettä. Ja kuitenkin tämä kalkutus kuluneina päivinä oli tuudittanut heidät epämääräiseen mielihyvään. Ja Giorgio ajatteli: — Parin kolmen tunnin kuluttua me eroamme. Minä alan taas totutun elämäni, joka on kokoonpantu pienistä kurjista vähäpätöisyyksistä. Ja epäilemättä taas joudun vanhan kärsimykseni kynsiin. Tunnen ne levottomat tunnelmat, jotka kevät minussa herättää. Tulen kärsimään keskeytyksettä. Ja tunnen jo, että se ajatus, jonka tuo Exili tuonoin pani päähäni, on muuttuva mitä julmimmaksi kidutukseksi. Jos Ippolita tahtoisi minut parantaa, tokko hän sitä voisi tehdä? Kenties, ainakin osaksi. Miksi hän ei tahtoisi lähteä kanssani yksinäiselle seudulle, ei vaan viikoksi, vaan pitkäksi aikaa? Kahdenkeskisessä seurustelussa hän on hurmaava, täynnä hellintä huolenpitäväisyyttä ja suloa. Joskus hän on minusta tuntunut olevan sisar, sisar-rakastajatar, gravis dum suavis, unelmieni olento. Ehkä hän alinomaisella läsnäolollaan voisi minut parantaa, tai ainakin helpoittaa elämääni.
Pysähtyen Ippolitan eteen hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kysyi:
— Oletko näinä muutamina päivinä ollut hyvin onnellinen? Vastaa minulle.
Hänen äänensä kaikui liikutetulta ja mairittelevalta.
Ippolita vastasi:
— Niin onnellinen, kuin en koskaan ennen.
Giorgio puristi hänen käsiään, sillä hän tunsi, että syvä vakaumus kaikui hänen sanoistaan.
Sitten hän jatkoi:
— Saatatko yhä edelleen elää niin, kuin tätä nykyä elät?