Ippolita vastasi:
— En tiedä; en näe mitään edessäni. Tiedät, että kaikki on rauennut.
Hän loi katseensa maahan.
Intohimoisesti Giorgio sulki hänet syliinsä.
— Sinä rakastat minua? Olenko minä sinun ainoa elämänpäämääräsi?
Näetkö ainoastaan minut tulevaisuudessasi?
Kasvoissa odottamaton hymy, joka pani hänen pitkät ripsensä kohoamaan, hän virkkoi:
— Tiedäthän, että niin on laita.
Matalalla äänellä, piilottaen kasvonsa hänen povelleen, Giorgio lisäsi:
— Tunnet sairauteni.
Ippolita näytti arvaavan rakastettunsa ajatuksen. Melkein salaa, kuin olisi tahtonut ääntä hiljentämällä supistaa sitä piiriä, missä yhdessä hengittivät ja missä heidän sydämensä pelokkaasti sykkivät, hän kysyi: