Äkkiä lapsi päästi kauhunhuudon, aukaisi silmänsä, kohoten pielukselta, ikäänkuin kammoittavan näyn jähmettämänä.
— Äiti, äiti!
— Mikä sinun on, mikä sinun on, kultaseni!
— Äiti!
— Mikä sinun on, lemmikkini? Olenhan minä tässä.
— Aja pois se! Aja pois se!
VI.
Eikö Camilla illallispöydässä, johon Diego ei saapunut, verhotusti ollut toistanut syytöstä, sanoessaan huoaten: "Poissa näkyvistä, poissa sydämestä!" Ja eikö äidinkin sanoissa — kuinka pian hän olikaan unhoittanut tuon ikkunan ääressä tapahtuneen keskustelun kyynelrikkaan lopun — eikö äidinkin sanoista tuo syytös useammin kuin kerran ollut sukeltanut esiin?
Melkoisen katkerasti Giorgio ajatteli: — Kaikki täällä arvostelevat minua samalla tavalla. Pohjaltaan ei kukaan anna minulle anteeksi tätä vapaaehtoista luopumistani erikoisoikeudestani ja Demetrio setäni minulle määräämää perintöä. Minun muka olisi pitänyt jäädä kotia vahtimaan isäni ja veljeni menettelyä ja suojelemaan kotoista onnea. Heidän mielestään täällä ei olisi tapahtunut mitään, jos minä olisin jäänyt tänne! Minun on siis syy. Ja tämä on sovitus.
Kulkiessaan katua pitkin lähestyen vihollisen tyyssijaa, jota kohti häntä vihdoin äärimäisillä keinoilla, ikäänkuin piiskanlyönneillä, armotta oli ajettu, hän tunsi kauhun painavan hartioitaan, tunsi sisällään paheksumista kuin väkivallanteosta. Hänestä tuntui, että oli hurjien ja leppymättömien ihmisten uhri, jotka eivät tahtoneet häneltä säästää yhtään ainoata kidutusta. Ja äitinsä sanojen muisteleminen, jotka hän kyyneliään vuodattaen oli lausunut tuona hautajaispäivänä siinä ikkunan ääressä, lisäsi hänen katkeruuttaan, teroitti hänen ivallisuuttaan: — Ei, ei, Giorgio, sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä… Minun olisi pitänyt vaieta, minun ei olisi pitänyt sanoa sinulle mitään… Älä enää itke. Minä en voi nähdä sinun itkevän! —