— Menkäämme, menkäämme, sanoi äiti, ääni mairittelevana. — Pikku Luca panee nyt maata.
Hän meni viereiseen huoneeseen ja tuuditti lapsen hyväilyillään uniin.
— Tule sinäkin, Giorgio.
Tämä katseli häntä hänen riisuessaan lasta. Hän riisui siltä vähitellen vaatteet äärettömän varovasti, ikäänkuin olisi pelännyt särkeä sen; ja jokainen hänen liikkeensä paljasti tuskallisesti noiden heikkojen jäsenten kurjuuden, joissa parantumattoman riisitaudin rumennus jo alkoi näyttäytyä. Kaula oli ohut ja voimaton kuin kuihtunut kukan varsi; rintalasta, kylkiluut, olkaluut näyttivät tunkevan esiin ihosta ja tulivat sisälle vajonneen kohdan tummasta varjosta vielä selvemmiksi; turvottuneet polvet olivat kahden solmun näköiset. Hieman pöhöttynyt vatsa ylöspaisuneine napoineen saattoi lanteiden terävyyden vielä huomattavammaksi. Kun lapsi nosti käsivartensa ylös, äidin vaihtaessa sen paitaa, Giorgio tunsi kipeätä sääliä, joka muuttui suonenvedontapaiseksi tuskaksi, kun hän näki nuo hennot kainalokuopat, jotka käsivarsien tehdessä tuota yksinkertaistakin liikettä ilmaisivat vaikeaa ponnistelua kuollettavaa voimattomuutta vastaan, mihin tämä heikko elämä tuntui haihtuvan.
— Suutele häntä, — sanoi sisar, nostaen lapsen ylös häntä kohti, ennenkuin laski sen peitteen alle.
Sitten äiti tarttui lapsen käsiin; hän liikutti sidotun sormen kättä ristinmerkin muotoisesti otsalta rinnalle, toiselta olalta toiselle; sitten hän aamenta lausuessaan pani nuo molemmat kätöset ristiin.
Synkkä vakavuus piili kaikissa näissä seikoissa. Lapsi pitkässä valkoisessa paidassaan näytti jo ruumiilta.
— Nuku nyt, lemmikkini, nuku; me olemme täällä. — Veli ja sisar vaipuivat taas samaan surumielisyyteen, istuen molemmin puolin vuodetta, pieluksen kohdalla. Eivätkä he puhuneet. Tunsi niiden lääkkeiden hajua, jotka olivat pöydän viereisellä vuoteella. Seinältä irtaantui kärpänen, lensi vahvasti suristen kynttilän liekkiä kohti ja pysähtyi sitten peitteelle. Huonekalu rasahti hiljaisuudessa.
— Hän vaipuu uneen — sanoi Giorgio hiljaa. Molemmat jäivät katselemaan tätä unta, joka heidän mieleensä johti kuoleman kuvan; heidät oli vallannut eräänlainen tuskallinen jäykkyys, ja he eivät kyenneet vapauttamaan henkeään tästä seikasta.
Epämääräinen aika kului.