Kun Cristina näki hänen vaipuneen ajatuksiin, hän kysyi häneltä:
— Mitä sinä ajattelet?
— En mitään.
Sitten hän äkkiä, lähemmin punnitsematta, luullen sanovansa jotakin, mikä olisi voinut herättää jo puoleksi nukkuvan lapsen huomilta, virkkoi:
— Tiedätkö, minä tulin portaissa erästä koiraa vastaan.
Lapsi tuijotti silmät levällään.
— Koiraa, joka tulee tänne joka ilta.
— Niin, se on totta, Giovanni kertoi sen minulle — huomautti Cristina. Mutta hän keskeytti puheensa nähdessään lapsen levällään tuijottavat kauhistuneet silmät ja että se oli purskahtamaisillaan itkuun.
— Ei, ei, se ei ole totta, — hän huusi, ottaessaan lapsen Giorgion polvilta ja sulkiessaan sen syliinsä, — se ei ole totta, Luca, eno laskee leikkiä.
— Se ei ole totta, se ei ole totta — toisti Giorgio, nousten vallan järkytettynä tuosta itkusta, joka ei ollut minkään toisen lapsen itkun kaltaista, sillä tuntui, kuin olisi tuo olentoparka siihen kokonaan menehtynyt.