— Hän on kevyt kuin höyhen, sanoi Giorgio; ja hänen mielenliikutuksensa värisi sanoissaan, niin että sisar sen arvasi.
Giorgio laski poikasen polvelleen, ja silittäen hänen päätänsä, hän kysyi häneltä:
— Kuinka paljon pidät minusta?
Hänen sydämensä täyttyi tavattomalla hellyydellä. Ja hän tunsi epätoivoista tarvetta nähdä tämän kärsivän lapsiparan hymyilevän, sen poskilla ainakin kerran vaaleintakin haihtuvaa punaa, verenhohdetta tuon läpikuultavan ihon alla.
— Mikä sinulla on tässä? — hän kysyi häneltä, nähdessään hänen sormessaan siteen.
— Hän sai sormeensa äsken haavan, — sanoi Cristina, joka tarkkaavaisin katsein seurasi jokaista veljensä liikettä. — Se on vallan pieni haava, mutta ei yhä vaan tahdo parantua.
— Annatko minun nähdä, pikku Luca? — kysyi Giorgio tuskallisen uteliaana, ja kuitenkin hymyillen, houkutellakseen esille hymyä. — Teenpä sinut yhdellä henkäyksellä terveeksi. —
Hämmästyneenä lapsi antoi kääriä auki kipeän sormen siteen. Giorgio suoritti tämän levottomana ja sisaren katsellessa äärettömän hellänä. Siteen pää oli kiinnitarttunut haavaan, eikä hän hennonnut sitä irroittaa; mutta hän huomasi, että vaalea pisara, kuin veri visvaa, muodostui haavan näkyvissä olevaan reunaan. Hänen huulensa vapisivat. Hän kohotti katseensa ja huomasi että sisar tuskasta vääntynein kasvoin seurasi hänen liikkeitään. Hän tunsi, että hänen koko sielunsa tuona hetkenä oli keskittynyt tuon pienen käden pintaan.
— Se ei ole mitään, — hän sanoi.
Hän koetti hymyillä, puhaltaen, tyydyttääkseen lasta, joka odotti ihmettä. Sitten hän hitaasti uudelleen sitoi sormen. Hän muisteli sitä outoa ahdistusta, joka oli vallannut hänet autioilla portailla, karkoitettua koiraa, palvelijan sanoja, niitä kysymyksiä, jotka taikauskoinen pelko hänessä oli herättänyt, koko tuota aiheetonta mielenliikutusta.