Hän kysyi, ja tämä kysymys aiheutui tuosta ahdistuksesta:
— Voiko Luca hyvin?
— Hyvin, armollinen herra, Jumalan kiitos.
— Nukkuuko hän?
— Ei, armollinen herra, hän on vielä hereillä.
Palvelijan saattamana hän kulki avaroiden huoneiden läpi, jotka näyttivät melkein tyhjiltä, ja joihin vanhanaikuiset huonekalut olivat yhdenmukaisesti järjestetyt. Puuttui pieninkin viittaus asujiin, ikäänkuin näitä huoneita siihenasti olisi pidetty suljettuina. Ja hän ajatteli, ettei Cristina kaiketi rakastanut tätä taloa, hän kun ei siihen ollut luonut henkensä suloa. Tämä talo oli suureksi osaksi jäänyt koskemattomaan tilaansa, siihen kuntoon, missä Cristina sen oli löytänyt muuttaessaan siihen hääpäivänä, ja mihin Celaja suvun viimeinen manalle mennyt naishenkilö sen oli jättänyt.
Tuo odottamaton käynti ilahutti sisarta, joka oli yksin ja juuri aikoi panna pienokaisen levolle.
— Oi, Giorgio, kuinka ystävällistä, että tulet! hän huudahti syleillen häntä vilpittömän ilon purkautuessa, suudellen häntä otsalle ja tämän hellyyden muodossa päästäen sydämensä ahdistuksen ilmoille.
— Pikku Luca, näetkö Giorgio enon? Etkö sano hänelle mitään? Tule, anna hänelle suudelma!
Heikko hymy ilmestyi lapsen kalpeille huulille; ja pitkille vaaleille silmäripsille lankesi ylhäältä valoa hänen kumartaessaan päätään, ja ne loivat levottoman varjon hänen kelmeille poskilleen. Silloin Giorgio otti hänet syliinsä; hän oli syvästi pahoillaan tuntiessaan käsillään tuon hennon rinnan heikkouden, jossa sydän ainoastaan heikosti sykki. Hän ikäänkuin pelkäsi, että tuo elämän kipinä hänen heikosta puristuksestaan olisi voinut sammua: se oli samanlainen pelon ja säälin tunne, joka hänelle kerran oli ollut, kun oli pitänyt pyytämäänsä hätääntynyttä pikkulintua kädessään.