— Kuka siellä? Kutsuuko joku minua? Hänen korvissaan soi ääni. Hän kuunteli jännittyneenä, kenen ääni se saattoi olla. Hän ei enää kuullut mitään. Hän aukaisi oven, hän hiipi ulos käytävään, hän kuunteli. Syvä hiljaisuus kaikkialla. Tädin huoneen ovi oli auki ja sisällä oli valoa. Outo pelko, jonkunlainen silmitön säikähdys kouristi hänet kun hän ajatteli, että hän äkkiä saattoi nähdä kynnykselle ilmestyvän tuon vanhan naisen, jolla oli kuolleen ruumiin kasvot ja keuhkotautiin kuolevan pahalle löyhkäävä hengitys. Ja hänen mielessään välkähti se epäily, että täti saattaisi jo olla kuollut ja istuisi siinä kynnyksellä liikkumattomana, leuka rinnalle vaipuneena. Tämä mielikuva oli kouraantuntuva kuin todellisuus ja pani hänet vallan kauhusta jähmettymään. Kuin paikalleen kiinninaulittuna hän seisoi, eikä rohjennut liikkua, ja hänen päänsä ympäri puristautui ikäänkuin vanne, joka valtimojensa tykytyksestä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää, joustavaa ainetta. Hermot hallitsivat häntä, ne siirsivät vaikutelmiensa sekavuuden ja kiihottuneisuuden häneen. Hän kuuli vanhuksen rykivän. Silloin hän varpaisillaan, jotta ei hänen astuntaansa olisi kuultu, vallan hiljaa vetäytyi pois.

— Mikä minun oikeastaan on tänä iltana? En enää voi jäädä tänne yksin.
Tahdon mennä alakertaan. —

Mutta hän tunsi kuitenkin, ettei vielä olisi voinut sietää äitinsä näkyä ja tuon hirvittävän kohtauksen jatkoa. — Menen ulos, menen Cristinan luo. — Muistellessaan sitä miellyttävää ja surullista hetkeä, jonka hyvän sisarensa kanssa oli viettänyt puutarhassa, hän päätti mennä hänen luokseen.

Oli sateinen ilta. Melkein ihmisistä tyhjillä kaduilla paloivat lyhdyt himmeästi. Suljetusta leipomosta tunkivat työssä olevien leipurien äänet ja leivän tuoksu; eräästä kapakasta kitaran ääni ja kansanlaulun sävel. Liuta kuljeskelevia koiria kiiti nopeasti juosten ohi ja katosi katujen pimeään. Tornissa löi kello.

Sillävälin kuin Giorgio astui raittiissa ilmassa, heikkeni vähitellen hänen kiihoituksensa, näytti se haaveenomainen elämä, joka oli täyttänyt hänen tajuntansa, ikäänkuin haihtuvan. Hän kiinnitti näkemiinsä ja kuulemiinsa seikkoihin huomiota. Hän pysähtyi kuuntelemaan kitaran ääniä ja imemään sieramiinsa leivän hajua. Erään henkilön, joka kulki toisella puolen katua, hän luuli tuntevansa Diegoksi. Tämä saattoi hänet levottomaksi, mutta hän tunsi, että kaikki äkä oli kadonnut, ettei mikään raivo ollut jäänyt hänen alakuloisuutensa pohjalle. Muutamat veljensä sanat palasivat hänen mieleensä. Hän ajatteli: — Eikö hän kenties puhunut totta? Minä en koskaan ole tehnyt mitään ketään varten; olen aina elänyt yksistään itseäni varten. Olen täällä vieras. Kenties kaikki täällä arvostelevat minua samalla tavalla. Äitini sanoi: — Näetkö, miten täällä elämme? Näetkö sen? — Saattaisin nähdä hänen kyyneleensä juoksevan kuiviin, eikä minulla olisi voimaa häntä pelastaa… —

Hän saapui Celaja-palatsin ovelle. Hän kävi sisälle ja astui läpi porttiholvin; kulkiessaan pihan poikki, hän nosti katseensa. Ei yhdessäkään korkeista ikkunoista näkynyt valoa; ilmassa liiteli kuin mädänneiden olkien haju. Pimeässä sopessa pulppuili vesijohtotorvessa vesi. Pylväskäytävässä paloi pieni lamppu Neitsyt Marian kuvan edessä, jota rautaristikko-aitaus suojeli, minkä lomitse näki Neitsyen jalkojen juuressa tekoruusu-vihon. Leveiden portaiden astuimet olivat keskikohdalta kuluneet, kuten ikivanhojen alttarien portaat, ja jokaisessa syvennyksessä hohti sileäksi kulunut kivi kellervänä. Kaikki esineet huokuivat sen vanhan sukutalon alakuloisuutta, johon Don Bartolomeo Celaja, suvun viimeisenä ja ollen vanhuuden iän rajalla oli vienyt elämäntoverinsa ja jossa oli tullut tuon perillisensä isäksi.

Astuessaan ylös portaita Giorgio näki hengissä tuon nuoren miettiväisen vaimon ja tuon verettömän lapsen kauvaksi poistuneina, haaveellisessa etäisyydessä, syrjäisen huoneen taustalla, minne ei voinut päästä. Hetken hän tuumi kääntyä pois, ja jäi neuvottomana seisomaan keskellä vaaleita, yksinäisiä portaita, ollen selittämättömän levottomuuden valloissa; hän oli taaskin menettänyt käsiin tuntuvan todellisuuden tietoisuuden, hänet valtasi uudelleen epämääräinen kauhistus vallan samoin kuin edellä käytävässä, tuon avoimen tyhjän oven edessä. Mutta äkkiä hän kuuli melun ja ihmisäänen, joka tuntui ajavan pois jotakin; ja harmaa, raihnas koira, tungettelija kadulta, kenties nälän ajamana salaa sisälle hiipinyt, syöksyi portaita alas ja hiipaisi häntä ohi kiitäessään. Muuan palvelija ilmestyi portaille aikoen meluten ajaa takaa pakolaista.

— No, mitä nyt? kysyi Giorgio, jossa tämän yllätyksen aiheuttama levottomuus oli ilmeinen.

— Ei mitään, ei mitään, armollinen herra. Karkoitin koiran, erään katukoiran, joka joka ilta, ei tiedetä mistä, kummituksen tavoin hiipii taloon. —

Tämä mitätön seikka ja palvelijan sanat kiihoittivat hänessä tuota selittämätöntä levottomuutta, joka vivahti taikauskoisen aavistuksen epämääräiseen tuskallisuuteen.