Kauhistuen Giorgio ajatteli: — Minun tuloani ei odoteta; mitä, jos tuo nainen nyt on hänen luonaan.
Hän näki aitauksen luona kaksi lasta, jotka leikittelivät pikku kivillä. Ehtimättä heitä tarkastaa, hän arvasi, että nämä olivat hänen äpärä-veljiään, tuon rakastajattaren poikia. Kun hän tuli lähemmäksi, kääntyivät molemmat lapset ja katsoivat häneen hämmästyneinä, mutta arastelematta. He olivat terveitä, voimakkaita, kukoistavia, punaposkisia, ja syntyperänsä leima oli selvästi nähtävissä. Masentuneena ja voittamattoman kauhun valtaamana hän ainoastaan ajatteli piiloittautumista, takaisin palaamista, pakenemista, ja hän kohotti katseensa tuota ikkunaa kohti, peläten, että oli näkevä verhojen väliin ilmaantuvan isänsä tai tuon vihatun naisen, jonka halpamaisuudesta, himokkaisuudesta ja häpeällisistä teoista niin usein oli kuullut puhuttavan.
— No, nuori herra, minne matka?
Näin sanoi palvelija, joka tuli häntä vastaan. Samassa virkkoi isä ikkuna-aukosta:
— Sinäkö se olet, Giorgio? Mikä yllätys!
Giorgio hillitsi itsensä, otti hymyilevän ilmeen ja koetti näyttää vapaan luonnolliselta. Hän tunsi, että hänen ja isänsä välillä oli kehittynyt tuollainen melkein kursailevan juhlallinen ja keinotekoinen suhde, jolla molemmat jo muutaman vuoden ajan olivat verhonneet pulmallisen noloutensa, silloin kun joutuivat välittömään ja välttämättömään kosketukseen. Ja Giorgio tunsi tahdonvoimansa taas täydelleen rauenneeksi ja itsensä kykenemättömäksi vilpittömästi tuomaan esille tämän käyntinsä oikeaa syytä.
Isä huusi ylhäältä ikkunasta:
— Etkö tule tänne yläkertaan?
— Tulen, tulen.
Giorgio tahtoi näyttää siltä kuin ei olisi huomannut lapsia. Hän alkoi astua ylös isolle terassille kohoavia avoimia portaita. Isä tuli häntä vastaan. He syleilivät toisiaan. Ilmeisesti; huomasi, että isä tahtoi esiintyä rakastettavana.