— Miten päätitkään tulla tänne?
— Tahdoin tehdä kävelyretken ja saavuin näin kauas. En ole pitkiin aikoihin nähnyt näitä paikkoja. Mielestäni ei täällä mitään ole muuttunutta…
Hän katseli asfaltilla päällystetyllä terassilla ympärilleen ja tutki veistokuvia yksitellen, liioitellen uteliaisuuttaan.
— Sinä asut tätänykyä melkein aina täällä, eikö totta? hän kysäsi, jotain sanoakseen, välttääkseen pitkien ja tiheiden vaitiolojen tuskallisuutta, joita aavisti.
— Niinpä kyllä, tätänykyä minä todella usein tulen täällä olleeksi — vastasi isä, äänessä eräänlainen surullinen väre, joka yllätti pojan. — Ilma täällä tuntuu olevan minulle terveellinen… sittenkuin minussa on ilmaantunut tämä sydäntauti…
— Onko sinulla sydänvika! huudahti Giorgio kääntyen hänen puoleensa, vilpittömänä ja hämmästyneenä tästä äkillisestä tiedosta. — Ja kuinka — kuinka kauan? En ole siitä tietänyt mitään… Ei kukaan ole koskaan puhunut minulle siitä…
Ja kun hän nyt katsoi isäänsä suoraan silmiin, hän luuli huomaavansa tuon kuollettavan taudin jäljet siinä voimakkaassa, räikeässä valossa, joka auringon vinoista säteistä heijastui kivimuurista. Ja taaskin hän tunsi tuskallista surkua häneen, nähdessään nuo syvät rypyt, nuo paisuneet alakuloiset silmät, nuo valkoiset hiukset, jotka pistivät esiin kauan ajamattomilta poskilta ja leualta, nuo viikset ja hiukset, joihin värjäysaine oli painanut vihreän ja punasinervän välisen vivahduksen, nuo paksut huulet, joiden välissä hengitys tuntui liikkuvan vaivaloisesti, tuon lyhyen kaulan, joka näytti hyytyneen veren karvaiselta.
— Kuinka kauan? — hän toisti, peittelemättä hämminkiään ja tuntien inhonsa tuota miestä kohtaan haihtuvan, hän kun näki hänet uuden kuolonuhan alaisena, kuolon kanssa kamppailevana nopeasti toisiaan seuraavien selvien kuvien vaihtuessa.
— Kuka voi sanoa, kuinka kauan? — vastasi isä, joka nähdessään tuon vilpittömän levottomuutta ilmaisevan osanoton liioitteli tautinsa luonnetta, ikäänkuin ylläpitääkseen ja enentääkseen tuota sääliä, joka kenties saattoi olla hänelle hyödyllinen. — Kuka saattaa sanoa kuinka kauan? Tällaiset taudit pysyvät kauan salassa, kunnes yhtäkkiä puhkeavat esiin. Eivätkä ne silloin enää ole parannettavissa. Täytyy alistua kohtaloonsa ja odottaa hetki hetkeltä surman iskua…
Näin puhuen, äänessä outo väre hän näytti vapautuvan ankaruudestaan ja raa'asta jykevyydestään, käyvän koko olemuksensa raukeamisesta vanhemmaksi, heikommaksi, lamautuneemmaksi; ja kuitenkin siinä oli jotain keinotekoista, liioiteltua, melkeinpä ilveilymäistä, mikä ei jäänyt Giorgion tarkkanäköisyydeltä huomaamatta. Hän ajatteli vaistomaisesti noita näyttelijöitä, joilla näyttämöllä on kyky äkkiä muuttaa hahmoa, kuin peittäisivät kasvonsa naamarilla, ja taas sen siitä poistaisivat. Ja salaman välkähdyksenä hän aavisti, mitä nyt oli seuraava. — Epäilemättä isä oli arvannut tämän odottamattoman käynnin tarkoituksen ja koetti nyt paljastamalla tautinsa aikaansaada hyödyllisen vaikutuksen; ja epäilemättä hän tahtoi saavuttaa vallan varman päämäärän. Minkä päämäärän? — Giorgio ei sisällään paheksunut eikä tuskaantunut, eikä hän valmistautunut välttämään sitä ansaa, jonka varmasti aavisti kohtaavansa; jopa hänen tehoton toimettomuutensa kasvoi aavistuksen selvyyden ohella. Tavallinen inho sekaantui hänen sääliinsä. Ja surullisena ja alistuvana hän odotti jotain kohtauksen käännettä, alistuakseen jokaiseen tilanteeseen.