— Etkö käy sisälle? — kysyi isä.
— Kuten tahdot.
— Menkäämme siis sisälle. Tahtoisin näyttää sinulle muutamia papereita…
Isä kulki edellä erästä huonetta kohti: sitä huonetta kohti, jonka ikkuna oli auki, mistä kanarialinnun viserrykset levisivät koko taloon. Giorgio seurasi häntä katselematta ympärilleen. Hän huomasi, että isä muutti astuntansakin, liioitellakseen väsymystään. Ja hän tunsi kipeätä tuskaa ajatellessaan sitä alentavaa teeskentelyä, jonka todistajana pian oli oleva. Hän tunsi talossa jalkavaimon läsnäoloa. Hän oli varma siitä, että tämä nainen oli piiloittauneena jossakin huoneessa, kuunnellen ja urkkien. Giorgio ajatteli: — Mitähän papereita isä tulee minulle näyttämään? Mitähän hän minusta tahtoo? Pyytääkö hän rahaa? Aikooko käyttää hyväkseen tilaisuutta?…
Ja muutamat äidin soimasanat kaikuivat hänen korvissaan, ja hänen mieleensä palasivat eräät äidin kertomat melkein uskomattomat yksityisseikat.
— Entä minä? Mitä minä tulen tekemään, mitä vastaamaan?
Kanarialintu lauloi häkissään, vaihdellen viserryksiään kirkkaalla ja vahvalla äänellään; sillävälin valkoiset ikkunaverhot paisuivat kuin kaksi purjetta, ja niiden kuteen lomitse välkkyi sininen kaukaisuus. Tuuli liikutteli pöydällä olevia papereita; ja Giorgio huomasi kristallilautasella papereiden seassa rivon kuvan.
— Kuinka raskas päivä tänään! — mutisi isä, teeskenteli sydämen ahdistusta ja laskeusi rentona istumaan, sulkien puoleksi luomet ja hengittäen vaivaloisesti.
— Kärsitkö? kysyi Giorgio melkein pelokkaana, kun ei tietänyt, oliko tuo kärsimys tosi vai teeskennelty, ja miten hänen oli meneteltävä.
— Kärsin… mutta nyt se jo menee ohi. Niinpian kuin minulla on mielenliikutusta, levottomuutta, pahenee tautini. Tarvitsisin hieman lepoa, hieman rauhaa. Mutta sen sijaan…