Hän puhui taas tuolla katkonaisella valittavalla äänenpainolla; joku äänen vivahdus muistutti epämääräisesti Gioconda tätiä, tuota tylsämielistä naisparkaa, kun hän koetti herättää Giorgion sääliä saadakseen makeisia. Nyt oli isän teeskentely niin ilmeinen, niin karkea ja inhoittava, — ja kuitenkin tuon miehen tila oli niin inhimillisesti säälittävä, hänen alentuessaan niin syvälle, voidakseen antautua parantumattomaan paheeseensa, ja noiden kasvojen ilmeissä oli kuitenkin niin paljon todellista kärsimystä, että Giorgiosta tuntui, kuin ei olisi voinut verrata ainoatakaan elämänsä kärsimystä tämän kauhean hetken tuskallisuuteen.
— Sen sijaan?… — hän kysyi, ikäänkuin rohkaistakseen isäänsä jatkamaan, ikäänkuin jouduttaakseen kidutuksensa päättymistä.
— Sen sijaan kaikki jo jonkun aikaa minulle käy hullusti; onnettomuuksia satelee ylitseni toinen toisensa jälkeen; minulla on ollut mitä arveluttavimpia tappioita: kolme huonoa vuotta perätysten: viiniköynnökset pahentuneita, karja lamassa. Tulot ovat kuivuneet puoliin; verot ovat suunnattomasti kasvaneet… Katsohan: nämä ovat ne paperit, jotka tahdoin sinulle näyttää…
Ja hän otti pöydältä paperitukun, aukaisi sen poikansa eteen, ja alkoi sotkuisesti selitellä koko joukkoa mitä sekavimpia seikkoja, jotka koskivat jo muutamia kuukausia maksamatta jääneitä maaveroja. — Tämä asia oli muka heti järjestettävä, jos mieli välttää arvaamattomia vahinkoja. Jo oli otettu omaisuutta takavarikkoon, ja huutokaupan julistaminen oli uhkaamassa. Mitä tehdä tässä tilapäisessä ahdingossa, johon oli syyttömästi joutunut? Kysymys oli melkoisesta summasta. Mitä tehdä?
Giorgio vaikeni ja tuijoitti papereihin, joita isä selaili pöhöttyneillä, melkein muodottomilla käsillään, joiden huokoset olivat näkyvissä, ja joiden tavaton kalpeus punoittavien kasvojen tuntuvana vastakohtana pisti esiin. Aika-ajoin Giorgio ei ymmärtänyt isän sanoja, hänen korvissaan soi vaan tuon äänen yksitoikkoisuus, jota keskeyttivät kanarialinnun terävät viserrykset ja joskus tieltä nousevat huudot, missä kenties molemmat äpärät edelleen leikitteli vät somerolla. Silloin tällöin liehuivat ikkunaverhot voimakkaamman tuulen puuskan paisuttamina. Ja kaikki äänet ja kaikki hälyt tuntuivat hänestä selittämättömän surullisilta, kun hän siinä ääneti ja hieman tyrmistyneenä katseli oikeudenhuolentajien papereita, joita kääntelivät nuo pöhöttyneet kalpeat, pienten suoneniskujen jättämien arpien peittämät kädet.
Hänen mielestään sukelsi esiin kuva, muisto lapsuuden ajoilta, omituisen selvänä: Isä istui ikkunan ääressä vakavan näköisenä, paidanhiha käärittynä ylös toisesta käsivarresta, jota piti vedellä täytetyssä vadissa; ja avatusta suonesta vuotava veri värjäsi veden punaiseksi; ja vieressä verentulvaa valvova välskäri, joka piti valmiina siteitä. — Toinen kuva liittyi toiseen; ja hän näki taas kirkkaat leikkausveitset vihreissä koteloissaan, näki palvelijattaren, joka kantoi pois huoneesta verellä täytetyn vadin, hän näki kipeän käden joka oli sidottu selässä ristiin menevällä ja sen pöhöttyneeseen ja pehmeään lihaan hieman vajonneella mustalla siteellä…
— Tokko kuulet, mitä puhun, sanoi isä, nähdessään hänet siinä niin ajatuksiinsa vaipuneena.
— Kuulen, kuulen.
Mutta isä odotti kaiketi tuona hetkenä vapaaehtoista tarjoamista.
Pettyneenä hän virkkoi hetken vaiettuaan, hilliten nolouttaan:
— Bartolomeo voisi minut pelastaa, jos antaisi minulle tuon summan…