Hän epäröi, kasvoissa kuvailematon ilme, joka pojasta tuntui viimeiseltä häpeän puuskaukselta, minkä kuitenkin epätoivoinen tarkoitusperän saavuttamisen tarve tukahutti.
— Hän antaisi minulle nuo rahat vekseliä vastaan; mutta… luulen, että hän vaatii sinua hyväksymään.
Sadin oli vihdoinkin jännitetty.
— Vai minua hyväksymään… — soperteli Giorgio, jota ei itse pyyntö hermostuttanut, vaan langon vihattu nimi, jota äitikin syytöksissän oli maininnut pahan enteen korppina, joka ahneesti karkki Aurispa suvun omaisuuden jäännöksiä.
Ja kun Giorgio pysyi synkkänä ja epäröivänä, sanaakaan lisäämättä, alkoi isä häntä rukoilla, voitettuaan kaikki arvelunsa ja peläten kieltäytymistä. — Eihän hänellä ollut mitään muuta keinoa, välttääkseen turmiollista oikeuden määräämää omaisuuden rahaksimuuttoa, joka epäilemättä olisi saattanut kaikki muut velkoojat hyökkäämään hänen kimppuunsa. Silloin romahdus olisi ollut välttämätön. Tahtoiko siis oma poika olla isänsä tuhon todistajana? Ja eikö hän ottanut huomioon, että puuttumalla asioiden kulkuun valvoi omaakin etuaan, että puolusti perintöä, joka pian oli siirtyvä hänelle ja veljelle? Oi, pian, hyvinkin pian, minä päivänä tahansa, ehkä jo huomispäivänä! — Ja vielä kerran hän puhui parantumattomasta taudistaan, joka kalvoi hänen elinjuuriaan, siitä alituisesta vaarasta, joka häntä uhkasi, tuosta levottomuudesta ja niistä suruista, jotka jouduttivat hänen kuolinhetkeään.
Uupuneena ja kykenemättä kauempaa kestämään tätä ääntä ja tätä näkyä, ja kuitenkin ajatellen noita toisia kiusanhenkiä, jotka olivat pakoittaneet hänet tänne, ja jotka nyt odottivat häntä vaatiakseen häntä tilille tämän käynnin tuloksista, Giorgio mutisi:
— Mutta käytätkö todella näitä rahoja siihen tarkoitukseen, josta minulle puhuit?
— Oi, sinäkin! Sinäkin! puhkesi isä valittamaan, katkeran tuskan verhossa vaivoin hilliten raivonkohtaustaan. — Ovatko he sinullekin toistaneet, mitä toistelevat kaikille, lakkaamatta, kaikkialla: että minä muka olen kykenevä jokaiseen halpamaiseen tekoon! Ja sinä olet sen uskonut!… Mutta miksi, miksi minua niin vihaavat tuossa talossa? Miksi tahtovat nähdä minut kuolleena? Sinä et aavistakaan miten äitisi minua vihaa… Jos nyt menisit hänen luokseen ja kertoisit hänelle, että olit jättänyt minut tänne kuoleman kanssa kamppailevana, hän syleilisi sinua ja sanoisi: Jumala olkoon kiitetty! Voi, sinä et tiedä…
Vastoin hänen tahtoaan tässä hänen raa'assa äänessään, ammoittavassa suussa, joka saattoi sanat terävämmiksi, rajussa hengityksessä, joka paisutti sieramia, mulkoilevissa verestävissä silmissä ilmeni ihminen todellisena ja nyt poika tunsi voimakkaasti entistä vastenmielisyyttä, tunsi tarvetta saada hänet vaikenemaan ja vapautua hänestä, ja enempää ajattelematta hän keskeytti hänen puheensa ja sanoi suonenvedontapaisesti:
— Ei, ei, en tiedä… Sano minulle, mitä minun pitää tehdä, mihin minun pitää panna nimikirjotukseni.