Ja hän nousi, veri kuohuksissa; hän meni ikkunan ääreen ja palasi isän luo. Hän näki, miten isä kähisevän levottomana etsi laatikosta jotain; hän näki isän laskevan pöydälle vekseli-paperin.
— Tässä olisi: riittää, että kirjoitat nimesi tähän…
Ja muodoton etusormi, jonka litteän kynnen ympärillä liha oli turvonnut, osoitti tuota kohtaa.
Istuutumatta, selvään tajuamatta, mitä teki, Giorgio tarttui kynään ja allekirjoitti nopeasti. Hän olisi jo tahtonut olla vapaa, lähteä huoneesta, olla yksin. Mutta kun hän katsoi isäänsä, joka otti vekselin, tutki nimikirjoitusta, ripoitti sille hiekkaa, kuivatakseen sen, ja sitten pani sen takaisin laatikkoon, jonka jälleen sulki, hän huomasi jokaisessa näistä teoista sellaisen ihmisen huonosti salaamaa halpamaista iloa, jolle konnantyö on onnistunut; hän saavutti sisällään sen varmuuden, että oli häpeällisesti antanut itseään petkuttaa ja ajatteli samalla noiden toisten tutkivia kysymyksiä, jotka odottivat häntä tuossa toisessa talossa. Silloin kouri häntä niin rajusti tehoton katumus, että hän oli päästämäisillään äärimmäisen paheksumisensa ilmoille ja viimeinkin kaikin voimin nousemaisillaan vastarintaan tuota pahantekijää vastaan, puolustaakseen itseään, kotiaan ja äitinsä ja sisarensa jaloin poljettuja oikeuksia. Oi, se oli siis totta, kaikki oli totta, minkä äiti hänelle oli sanonut! Kaikki oli totta. Tuolla ihmisellä ei enää ollut mitään hienotunteisuutta, ei mitään häpeää. Hän ei enää kammonnut mitään, ei häikäillyt kenenkään edessä, hankkiakseen itselleen rahaa… — Ja taaskin hän tunsi jalkavaimon läsnäoloa talossa, tuon ahneen ja kyllästymättömän naisen, joka varmasti piili jossakin huoneessa, kuunnellen, urkkien ja vaanien osaansa saaliista.
Voimatta hillitä vavistusta, joka häntä pudisti, Giorgio virkkoi:
— Lupaatko minulle, lupaatko minulle… ettet käytä… ettet käytä näitä rahoja… mihinkään muuhun?
— Tietysti, tietysti — vastasi isä, ollen nyt jo melkein kärsimätön tuosta itsepintaisuudesta ja ilmeisesti muuttuneena koko olemukseltaan, nyt kun hänen ei enää tarvinnut pyytää eikä teeskennellä saadaksensa.
— Pidä varasi, jos jotain tulee tietooni — lisäsi Giorgio, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, ääni käheänä ja vaivoin hillitsi närkästystään purkautumasta, joka lisääntyi mikäli hänelle selvemmin paljastuivat tuon miehen vastenmieliset puolet ja hänelle itselleen selvisivät ajattelemattoman menettelynsä seuraukset. — Pidä varasi: minä en tahdo olla kanssarikollisesi äitiäni vastaan.
— Mitä sillä tarkoitat? huusi nyt isä, tekeytyen epäilyn loukkaamaksi ja koventaen äkkiä ääntään, ikäänkuin masentaakseen poikansa, joka hirvittävästi ponnistaen tuijotti häntä silmiin. — Mitä sillä tarkoitat? Milloin äitisi, tuo kyykäärme herkeää sylkemästä myrkkyään? Milloinka hän herkeää? Tahtooko hän siis, että ainaiseksi suljen häneltä suun? Niin on tapahtuva näinä päivinä. Mikä nainen! Viiteentoista vuoteen hän ei ole silmänräpäystäkään antanut minun olla rauhassa. Hän on myrkyttänyt elämäni, hän on repinyt minut rikki. Syynä vararikkooni on hän, ymmärrätkö? — hän.
— Vaikene! huusi Giorgio ollen suunniltaan, kasvonpiirteet tuntemattomiksi vääntyneinä, kuolon kalpeana, vavisten koko ruumiiltaan, samanlaisen raivon kouristamana kuin silloin, kun oli kiivastunut Diegolle. — Vaikene! Älä mainitse hänen nimeänsä. Sinä et ole sen arvoinen, että suutelisit hänen jalkojansa. Tulin tänne sitä sinulle sanomaan. Ja olen mennyt sinun ansaasi! Tahdoit tänään saada irti jotain portollesi. Ja siinä onnistuit… Hyi, sitä häpeää!… Ja sinä julkeat parjata äitiäni!