Ääni takertui hänen kulkkuunsa; hänen silmänsä himmenivät ja hänen polvensa notkuivat, ikäänkuin voimansa olisivat olleet loppumaisillaan.
— Hyvästi nyt. Lähden täältä. Tee, mitä tahdot. En enää ole poikasi. En enää tahdo sinua nähdä; en enää tahdo tietää mitään sinusta. Otan äitini luokseni. Vien hänet kauas. Hyvästi.
Hoiperrellen hän läksi huoneesta, silmät vielä pimenneinä. Kulkiessaan huoneiden läpi, saapuakseen terassille, hän kuuli vaatteiden kahinaa ja oven paukahtavan kiinni kuin henkilön jälkeen, joka kiireisesti vetäytyy pois, välttääkseen yllättymistä. Tuskin oli hän päässyt raittiiseen ilmaan, ulkopuolelle pisteaitausta, kun tunsi hurjaa tarvetta itkeä, huutaa, kiitää halki kenttien, kolhaista otsaansa kiveen, etsiä kuilua, johon syöksymällä päivänsä päättäisi. Koko hermostosta tuntui päässä tuskallinen värähdys, joka aiheutti sietämättömiä kivunpuuskauksia, kuin olisi hermo hermon jälkeen repeytynyt. Ja hän ajatteli vavahtaen kauhusta, jota päivän sammuminen enensi: — Minne pitää minun nyt mennä?
Talo näytti hänestä hälvenneen epämääräiseen etäisyyteen ja tie tuntui hänestä voittamattomalta. Ja kaikki, mikä ei ilmennyt hänelle sietämättömän kärsimyksensä välittömänä ja ehdottomana herkeämisenä, oli hänestä välinpitämätöntä.
VIII.
Herätessään seuraavana aamuna sekavasta unestaan, olivat nuo hetket vaan epämääräisinä hänen muistissaan. Illan traagillinen laskeuminen yksinäiselle maisemalle; iltamessun kaiku, jonka kuulohäiriö oli pitkittänyt, niin että se hänestä oli tuntunut loppumattomalta; ahdistus joka häntä oli vaivannut kotitalon läheisyydessä, kun oli katsellut valaistuja ikkunoita, joiden ohi varjot olivat kiitäneet; melkein kuumeinen kiihtymys, joka hänet oli vallannut äidin ja sisaren kysellessä ja hänen kertoessaan mitä oli tapahtunut ja liioitellessaan soimapuheiden kiivautta ja kiistan tuimuutta; melkein mieletön tarve puhua, sekoittaa tositapausten kuvailuun katkonaisia mielikuviaan; paheksumisen ja hellyyden puuskaukset, joilla äiti hänet oli keskeyttänyt, mikäli hän oli kertonut tuon eläimellisen miehen käytöstä ja omaa kärsimystään ja sitä tarmoa, millä oli tuota miestä uhmannut; ja sitten äkillinen käheys, ohimoilla pulppuilevan tuskan nopea kasvaminen, katkeran, vastustamattoman oksennuksen suonenvedontapaiset kouristukset, ankara väristys, joka oli vallannut hänet vuoteessa, ne kammoittavat kuvat, jotka uupuneiden hermojen ensi uinahduksen aikana olivat kavahuttaneet hänet ylös — kaikki tämä palasi sekavana hänen muistiinsa ja enensi hänen ruumiillista herpoamistaan, joka tosin oli tuskallinen mutta jota hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut itsestään pudistaa pois, paitsi vaipuakseen täydelliseen pimeyteen, kuolleen ruumiin tunnottomuuteen.
Kuoleman välttämättömyys oli nyt, kuten aina, yhtä pakoittavana hänen silmiensä edessä; mutta häntä kiusasi se ajatus, että hänen, toteuttaakseen aikeensa, täytyi luopua toimettomuudestaan ja panna täytäntöön sarja vaivalloisia tekoja, voittaa ruumiillinen vastenmielisyytensä ponnistuksiin. — Missä hänen oli itsensä surmaaminen? Millä tavalla? Kodissako? Vieläkö sinä samana päivänä? Ampuma-aseellako? Myrkylläkö? — Vielä hänellä ei siitä ollut mitään varmaa ja selvää käsitystä. Hänen horrostilansa ja suussaan tuntuva katkera maku johtivat hänen mieleensä jonkun nukuttavan myrkyn. Ja enempää punnitsematta käytännöllisiä keinoja, joilla olisi voinut hankkia itselleen tarpeellisen otoksen, hän epämääräisesti kuvitteli vaikutuksia. Sitten lisääntyivät kuvat vähitellen, käyden varmemmiksi ja selvemmiksi; ne yhtyivät ja muodostivat havainnollisen hahmon. Ennenkuin kuvaili hitaaseen kuolemaansa liittyviä aistimuksia, koetti hän kuvitella niitä asianhaaroja, joiden vallitessa äiti, sisar, veli saisivat onnettomuuden kuulla; hän koetti kuvitella heidän surunilmauksiaan, heidän ryhtiään, heidän sanojaan, heidän liikkeitään. Ja tämä uteliaisuus kohdistui vähitellen kaikkiin hänen jälkeeneläviinsä, ei ainoastaan lähimpiin sukulaisiin, vaan kaikkiin sukulaisiin ja ystäviin; jopa Ippolitaan, tuohon kaukaiseen Ippolitaan, joka oli käynyt hänestä melkein vieraaksi.
"Giorgio!"
Se oli äidin ääni; hän kolkutti huoneen ovelle.
— Oh, äiti, sinäkö se olet? Astu sisälle!