Äiti kävi sisälle ja lähestyi vuodetta hellän huolehtivana; hän kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen otsalleen ja kysyi:
— Miten voit? Miltä tuntuu?
— Laatuun käyvästi… päätä hieman pyörryttää… Minulla on suussa karvas maku; tahtoisin juoda jotain…
— Camilla tuo heti kupin maitoa. Tahdotko, että aukaisen vähän ikkunaa.
— Kuten tahdot, äiti.
Giorgion ääni kaikui oudon muuttuneelta. Äidin läsnäolo lisäsi hänen itsesääliään, jonka kuolonvalituksen kuvailu, minkä luuli pian muuttuvan todellisuudeksi, hänessä oli herättänyt. Mielikuvituksessaan hän sekoitti sen todellisen seikan, että äiti aukaisi ikkunaluukut kuviteltuun seikkaan, joka oli johtava tuon surullisen tapauksen huomaamiseen, ja hänen silmänsä vettyivät säälistä itseensä ja tuohon naisparkaan, jolle oli tuottava tuon kovan iskun. Ja tuo traagillinen kohtaus ilmeni hänelle selvempänä: Äiti kääntyi kirkkaassa valaistuksessa, mainitsi vielä kerran hieman pelästyneenä häntä nimeltä, lähestyi taas vavisten, kosketteli häntä, pudisti häntä, huomasi hänet hengettömäksi, tunsi, että hän oli jäisen kylmä ja jäykkä; pyörtyneenä hän kaatui kasvoilleen hänen ylitsensä… Kenties hengettömänä? Tuo isku saattoi todella hänet surmata. — Ja Giorgion kiihoitus kasvoi; ja nyt nämä hetket; hänen mielikuvituksessaan viimeiset, tuntuivat juhlallisilta; ja äidin läsnäolo, liikkeet ja sanat saivat hänen mielestään niin tavattoman merkityksen ja tärkeyden, että hän melkein levottomassa jännityksessä niitä seurasi, ja samalla hän äkkiä siirtyi pois sisäisestä toimettomuudestaan ja sai äkkiä harvinaisen vilkkaan elämän tuntemuksen. Hänessä esiintyi jo tuttu ilmiö, joka monasti oli häntä hämmästyttänyt ja omituisuudellaan saattanut uteliaaksi. Se oli hetkellinen siirtyminen toisesta tajunnantilasta toiseen, mikä niin suuresti erosi edellisestä, kuin valvonta nukkumisesta ja mikä johti hänen tietoisuuteensa sellaisen silmänräpäysmuutoksen mielteen, mikä syntyy näyttämöllä, kun äkkiä rampin lamput syttyvät ja levittävät mitä kirkkainta valoa. Hänen tavallisen tilansa vallitessa oli hänen tajuntansa kuin läpinäkemättömän verhon peitossa, joka asetti hänen ja todellisuuden välille jonkunmoisen laipion. Tämä kävi joskus niin läpitunkemattomaksi, että se vaikutti kokonaan eristävältä ja sulki pois ulkomaailman vaikutelmat. Mutta toiste tapahtui äkkiä, että tämä pinnan läpitunkemattomuus katosi ja että tajunta oli välittömässä kosketuksessa todellisuuteen, ja silloin tuntuivat aistimukset tuottavan jotain vallan uutta, ne tuntuivat paljastavan uuden käsityksen ja uuden sisällyksen todellisesta elämästä, jotka läheisyyden ja tottumuksen vuoksi siihenasti olivat olleet vallan erityisen näkökohdan määräämiä.
Näin katseli poika äitiä samoin kuin jo hautajaispäivänä oli tapahtunut, toisin silmin, ja hän näki hänet nyt kuten silloin harvinaisen selvästi; hän tunsi äidin elämän lähestyneen omaa elämäänsä, melkein siihen liittyneeksi, ja hän tunsi yhteisen veren salaperäiset siteet ja sen kohtalon surullisuuden, joka heitä molempia odotti. Ja kun äiti lähestyi häntä ja istuutui hänen viereensä, hän kääntyi ja kohosi hieman patjoista; hän tarttui äidin käteen ja koetti peittää hämmennystään hymyllä. Ollen katselevinaan sormuksen hiottua kiveä, hän tutki tuota pitkää, laihaa kättä, joka loi tavattoman vilkkaan kuvan tuon naisen omituisuuksien kokonais-yhtymästä ja joka hipiän kosketuksesta hänessä herätti aistimuksen, jota ei voinut verrata mihinkään toiseen aistimukseen. Mieli yhä vielä äskeisten mielikuvien heittämien varjojen pimittämänä hän ajatteli: — Kun hän sitten koskettelee minua ja tuntee tuon jäisen kylmyyden.
Hän värisi vaistomaisesti muistellessaan sitä kauhua, jota itse oli kokenut kosketellessaan kuollutta ruumista.
— Mikä sinun on? kysyi äiti.
— Ei mitään… hermoväristys.