— Oi, et voi hyvin, hän lisäsi päätään pudistaen. Mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään, äiti… Luonnollisesti vielä hieman kiihoittunut… Mutta äidiltä ei jäänyt huomaamatta pojan kasvojen pingoitettu ja suonenvedontapainen ilme.

— Oi, kuinka kadun, hän huudahti — kuinka kadun, että lähetin sinut sinne! Kuinka väärin tein siinä, että sinut sinne lähetin.

— Et toki, äiti. Miksi? Ennemmin tai myöhemmin, se kuitenkin oli välttämätöntä.

Ja vapaana tuon käynnin nostamasta sekavuudesta hän silmänräpäyksessä vielä kerran uudelleen eli tuon hetken; hän näki isän liikkeet, kuuli hänen äänensä; hän kuuli oman muuttuneen äänensä, joka uskomattomasti oli tuonut esiin niin kovia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi tuohon tapaukseen ja noihin sanoihin nähden ollut vieras; ja kuitenkin hän sielunsa pohjalla tunsi eräänlaista kumeata katumusta, joka samalla oli vaistomainen tietoisuus siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle, että oli tehnyt korjaamattoman teon, että oli jaloin polkenut jotain inhimillistä ja pyhää. — Miksi hän olikaan noin rajusti hylännyt tuon suuren, levollisen alistumistilan, johon hänet oli saattanut keskeltä vaikenevaa maisemaa esillesukeltaneen Demetrio vainajan kuva? Miksi hän ei ollut malttanut kohdella yhtä tuskallisen ja ymmärtävän säälivästi tuon ihmisen halpamaisuutta ja kurjuutta, jota, samoin kuin kaikkia muita, painoi kukistamaton kohtalo? Ja eikö hänessä itsessään, jonka suonissa virtasi sama veri, hänen omassa olemuksessaan uinailleet noiden inhoittavien paheiden idut? Eikö hän itse, jos olisi elänyt kauemmin, olisi voinut vajota samanlaiseen kataluuteen? — Ja kaikki vihanpurkaukset, kaikki intohimo, kaikki rangaistukset tuntuivat hänestä vääryydellisiltä ja turhilta.

Elämä tuntui hänestä saastaiden aineiden sokealta kuohunnalta. Hänestä näytti, kuin olisi hänen olemuksessaan piillyt joukko salaisia, tuntemattomia ja kukistamattomia voimia, joiden vähittäinen kohtalollinen leviäminen oli hallinnut hänen siihenastisen olemassaolonsa ja oli hallitseva hänen tulevaisuuttansakin, ellei hänen täytyisi totella juuri yhtä noista voimista, joka velvoitti häntä viimeiseen tekoon. — Ja miksi oikeastaan suren eilistä tekoani? Olisinko ehkä voinut välttää sitä? —

— Se oli välttämätön, hän toisti kuin puhuen itsekseen ja sanoissaan toinen merkitys.

Ja selvästi ja tarkkaavaisesti hän punnitsi jälellä olevaa elämäänsä.

IX.

Kun äiti ja sisar olivat hänet jättäneet, hän jäi vielä muutamaksi hetkeksi vuoteeseen; hän tunsi ruumiillista vastenmielisyyttä pienimpäänkin voimanponnistukseen. Nousemisen aiheuttama vaiva tuntui hänestä äärettömältä. Hänestä tuntui liian vaivalloiselta luopua tästä vaakasuorasta asennosta, jossa ollen hän muutaman tunnin kuluttua toivoi löytävänsä ijäisen levon. Hän ajatteli taas huume-myrkkyä. — Sulkea silmänsä ja odottaa unta! — Toukokuun aamun neitseellinen kirkkaus, taivaan sini, joka kuvastui ikkunaruutuihin, permannolla pitenevä auringonpaisteen juova, kadulta nousevat äänet ja hälyt, kaikki nämä eloa uhkuvat ilmiöt, jotka ikäänkuin väkirynnäköllä näyttivät valloittavan parvekkeen, tunkeakseen hänen luokseen ja hänet vallatakseen — kaikki tämä herätti hänessä katkeruuden sekaista säikähdystä. Ja hengissä hän taas näki äidin kuvan, joka paraikaa aukaisi ikkunaa. Hän näki Camillankin vuoteen eteen polvistuneena; hän kuuli taaskin noiden molempien naisten sanat, jotka yhä vaan tarkoittivat samaa miestä. Äidin räikeä huuto, jonka hän huulet katkerasti vääntyneinä oli päästänyt, oli erityisesti painunut hänen mieleensä; ja siihen liittyi isän kasvojen ilmestys, jossa hän oli luullut huomaavansa kuollettavan taudin jäljet: siellä parvekkeella, räikeässä, valkoisten muurien heijastamassa valossa. — Entä jos se sentään oli totta! Hänen ja Camillan läsnäollessa oli äiti sanonut katkeran purevasti: — Suokoon Jumala, että se olisi totta! Ja se oli siis hänelle, joka liikkui aikeissa hylätä elämä, se oli siis viimeinen vaikutelma, minkä hänen sydämeensä jätti se olento, joka kauan oli ollut hänen kodissaan kaiken hellyyden lähde…