Kaikki tuon hirveän päivän yksityisseikat palasivat hänen mieleensä: tuo äkillinen sanoma, jonka hengästynyt sanansaattaja soperrellen ja valittaen kello kolmen aikaan iltapäivällä oli tuonut Torrette di Sarsaan; tuo salamannopea ratsastus hehkuvassa helteessä paahtavaa rannikkoa pitkin ja ratsastuksen aikana esiintyneet heikkouden kohtaukset, jotka olivat panneet ratsastajan vaaran alaiseksi; sitten koko talo täynnä nyyhkytyksiä, tuulen sulkemien ovien pauketta, täynnä hänen suonissaan kohisevaa pauhinaa; ja vihdoin myrskyisä astunta huoneeseen, ruumiin näky, verhot, jotka paisuivat ja kahisivat, vihkivesi-astian hiljainen kilinä seinällä.
Tuo tapaus oli sattunut elokuun neljäntenä päivän ilman mitään epäluuloa herättäviä valmistuksia. Itsemurhaaja ei ollut jättänyt mitään kirjettä, ei edes veljenpojalleen. Jälkisäädös, jossa hän määräsi Giorgio Aurispan ainoaksi perijäkseen, oli jo kauan ollut valmiina. Ilmeisen selvä oli se huolellisuus, jota Demetrio oli noudattanut salatakseen aikeensa syyt ja poistaakseen jokaisen aavistuksenkin aiheen; tuon viimeisen teon valmistuksienkin joka jäljen hän oli hävittänyt. Huoneissa oli kaikki huomattu olevan järjestyksessä, melkein liioittelevassa määrin. Ei yksikään paperi ollut jäänyt pöydälle, ei yksikään kirja pois hyllyltä. Yöpöydällä vuoteen vieressä pistooli-kotelo; ei mitään muuta.
— Miksi hän otti itsensä hengiltä? Tämä kysymys nousi tuhannes kerta jälkeenelävän mielestä. — Oliko hänellä sydäntä kalvava salaisuus? Vai saattoiko hänen älynsä armoton selkeys hänelle elämän sietämättömäksi? Hän kantoi kohtaloansa sisällään, kuten minäkin sitä sisälläni kannan.
Hän katseli pientä hopeaista vihkivesi-maljaa, joka vielä päänpuolella vuodetta riippui seinällä, — uskonnollisuuden merkki, äidin muisto. Se oli Guardiagrelestä kotoisin olevan vanhan kultaseppä-mestarin, Andrea Galluccin siroa tekoa; se oli perinnäinen kalleus — Hän rakasti uskonnon vertauskuvia, kirkkomusiikkia, suitsusavun tuoksua, ristiinnaulitun kuvia, latinalaisen kirkon ylistyslauluja. Hän oli mystikko, askeetti, sisäisen elämän intohimoinen havaitsija. Mutta hän ei uskonut Jumalaan. —
Hän katseli pistooli-koteloa. Ajatus, joka oli levännyt syvällä hänen aivojensa kätkössä, välkähti kuin salama. — Yhdellä näistä pistooleista, juuri samalla kuin hän, minä surmaan itseni; samalla vuoteella.
Mielenkiihoitus, joka hetkeksi oli hellittänyt, valtasi hänet uudelleen; hiuksenjuuret kävivät taas herkiksi. Keskellä tätä todellisuustajuntaa hän tunsi taas sitä kylmää väristystä, jota tuona traagillisena päivänä oli kokenut, kun hän omin käsin oli nostanut mustan harson kuolleen kasvoilta ja oli luullut eroittavansa siteen lomitse haavan tuottaman hävityksen, tuon hirvittävän hävityksen, jonka olivat aiheuttaneet ampuma-aseen tärähdys ja lyijyluodin survaus aivoluita ja tuota jaloa, puhdasta otsaa vastaan. Itse teossa hän ei ollut nähnyt muuta kuin osan nenää, suuta ja leukaa. Moninkertaiset siteet peittivät muun osan päästä, kenties sentähden, että silmät siitä olivat pullistuneet ulos. Mutta vahingoittumattomaan suuhun, jonka hoidettu, hieno parta jätti vapaaksi, tuohon kalpeaan, kuihtuneeseen suuhun, joka eläessä lempeästi oli auennut odottamattomaan hymyyn, oli kuoleman leimasta painunut yliluonnollisen rauhan ilme, joka siteiden verhoaman verisen vamman vaikutuksesta tuntui vielä valtaavammalta.
Tämä kuva, ikäänkuin hävittämättömään valimeen valettu, oli painunut perillisen sielun sisimpään; ja vielä viiden vuoden kuluttua se oli yhtä selvä, kohtalollisen voiman lumoava.
Ajatellessaan, että hän oli laskeutuva samalle vuoteelle ja surmaava itsensä samalla aseella, ei Giorgio Aurispalla ollut tuota kiihoittunutta ja kuumeista tunnetta, jonka äkilliset päätökset synnyttävät; sen sijaan pikemmin selittämätön tunne, kuin aikoja sitten koetusta ja hieman himmeästä seikasta aiheutunut, joka nyt oli toteutuva. Hän aukaisi kotelon ja tutki pistooleja.
Ne olivat hienotekosia kaksintaistelu-aseita: eivät varsin pitkiä, vanhaa englantilaista työtä, mukavasti käsiteltävine perineen. Ne lepäsivät vaaleanvihreällä veralla, joka syvennyksien reunoista oli hieman kulunut; muutamat niistä sisälsivät täydellisen latauksen. Niiden putket olivat leveät ja luodit siis raskaat: sellaiset, jotka päämäärään osuen pettämättä toimittivat tehtävänsä.
Giorgio otti niistä yhden ja punnitsi sitä kämmenessään. — Viiden minuutin kuluttua voisin jo olla kuollut. Demetrio on jättänyt jäljen, mihin minun on laskeutuminen. —