Kaihoten uutta surullista vaikutelmaa, alkoi Giorgio etsiä sitä nuottivihkojen alla olevasta albumista. Hän tiesi löytävänsä sen; hän muisti sen tarkalleen ja selvästi. Todella hän sen löysi.
Se oli yksi ainoa lehti, jolle oli kirjoitettu punasinervällä kirjoitusaineella. Kirjaimet olivat vaalenneet ja lehti oli ryöstetty ja kellastunut, ilman jäykkyyttä, pehmeä kuin hämähäkin verkko. Siinä piili melkein samallaista surumielisyyttä, kuin sivuilla, joille on kirjoittanut etäisinä aikoina jo ainaiseksi kadonnut käsi.
— Minä olen tuon lehden täyteen kirjoittanut! Se on minun käsialaani! sanoi itsekseen Giorgio, joka tuskin enää tunsi noita kirjaimia. Se oli hieman arkaa, epätasaista, melkein naisellista käsialaa; se muistutti vielä koulupenkkiä, tuskin vielä ohimenneen poikaiän epävarmuutta, sielun epäröivää mieltymystä, joka ei vielä rohkene kaikkea tietää! Mikä muutos tässäkin! — Ja hän luki runoilijan ajatukset, joista oli varissut pois alkukielen soinnukas viehättäväisyys: — "Kyyneleet, turhat kyyneleet, en tiedä mitä tahtovat sanoa, — jumalallisen epätoivon syvyydestä heruneet kyyneleet — pulppuavat sydämestä ja kokoontuvat silmään — kun autuaalliset syyskedot aukeavat sen katseille — kun ajattelemme päiviä, jotka eivät enää ole. — Hilpeinä kuin ensi säde, joka välkkyy purjeella — joka tuo jälleen luoksemme ystävät toiselta puolen merta — surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella — joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; — niin surulliset ja hilpeät ovat ne päivät, jotka ainaiseksi ovat menneet. — Oi, surulliset, oudot, kuin sameassa hämärävalossa — kuin tuskin heränneiden lintujen viserrys — kuolevan korville, kun ikkuna vitkaan muuttuu vaaleaksi kehykseksi sammuville silmille; — näin surulliset, näin oudot ne päivät, jotka eivät enää ole. — Rakkaat kuin suudelmat, joita muistelemme kuoleman jälkeen — yhtä suloiset kuin toivottoman pyyteen kuvittelemat — huulille painetut, jotka ovat toisille määrätyt; syvät kuin rakkaus — kuin ensi rakkaus, ja rajut, täynnä valitusta; — oi kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole."
Demetrio improvisoi, seisoen pianon ääressä, vielä hieman kalpeampana, hieman kumartuneempana; mutta hetki hetkeltä hän ojensi, ryhtinsä innostuksen henkkäyksestä, kuten kumoon kaatunut korsi tuulen puhalluksesta. Katseensa tuijoittivat ikkunaan, joka kehysti punervaa, pilvistä syysmaisemaa. Taivaan muutosten mukaan vaihteleva valaistus virtasi aika ajoin yli hänen vartalonsa, kiilsi hänen silmiensä kosteudessa ja kultasi hänen tavattoman puhtaan otsansa. Ja viulu sanoi: — surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella — joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; — niin surulliset ne päivät, jotka eivät enää ole. — Ja viulu valitti itkien: — oi kuolo elämässä ne päivät, jotka eivät enää ole! —
Eloon jääneen valtasi äärimäinen ahdistus näiden muistojen, tämän näyn ilmaantuessa. Näiden kuvien haihduttua, äänettömyys tuntui hänestä vielä raskaammalta, vielä tyhjemmältä. Tuo kallisarvoinen soitin, jolla Demetrion sielu oli laulanut ylevimmat laulunsa, uinui nyt kotelon sametin peitossa, neljä kieltä säilyneinä.
Hän painoi kiinni kannen kuin ruumiin yli. Hiljaisuus yltympäri kävi kolkoksi. Ja yhä väräji hänen sydämensä pohjalla tuo huokaus, kuin äärettömiin pitkitetty kadenssi: — oi, kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole! —
Muutaman hetken hän seisoi sen oven edessä, joka sulki kuolinhuoneen. Hän tunsi, ettei enää ollut oma valtijaansa. Hermot hallitsivat häntä ja pakoittivat hänet taipumaan aistimuksiensa hillittömään kiihoitustilaan. Hänen päätään puristi vanne, joka hänen valtimojensa tykyttäessä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää joustavaa ainetta. Ja tuo kylmyys virtasi pitkin selkäpiitä.
Äkillisen jäntevyyden puuskauksesta, melkein rajusti hän aukaisi oven ja astui sisälle. Katsomatta ympärilleen hän astui ovesta permannolle lankeavaa valonjuovaa pitkin suoraan toisen ikkunan luo ja tempasi sen auki. Hän aukaisi sitten toisenkin ikkunan. Hieman masentuneena ja hengästyneenä tästä ripeästä teosta jonka oli toimeenpannut jonkinlaisen kauhun pakosta, hän kääntyi. Hän huomasi hiustensa juurien käyneen herkiksi.
Kaikkein ensiksi hän näki ainoastaan vuoteen, se oli vastapäätä häntä, vihreän peitteen kattamana, kokonaan pähkinäpuusta tehty, mutta yksinkertainen, ilman veistoksia, ilman katosverhoja. Muutaman hetken ajan hän näki ainoastaan tämän vuoteen; kuten silloin, tuona hirvittävänä päivänä, hän nytkin oli astunut kynnyksen yli ja seisoi kuin kivettyneenä ruumiin edessä.
Eloon jääneen mielikuvituksen esiinmanaamana lepäsi ruumis, pää mustan siteen ympäröimänä, kädet kupeilla, eivätkä ristissä rinnalla, nyt taas siinä peitteellä. Täysi, häikäisevä valo, joka tulvi sisään selkiselällään olevista ikkunoista, ei kyennyt karkoittamaan näkyä. Tämä ei ollut yhtämittainen, vaan hetki hetkeltä palaava, kuin taajaan silmiä räpäyttämällä nähtynä, vaikkakin katsojan luomet pysyivät paikoillaan. Tämä kuuli selvästi ilman ja sielun äänettömyydessä puumadon napsutuksen. Ja tämä pikkuseikka riitti silmänräpäyksessä hellittämään hermojännityksen äärimäistä kiivautta, samoin kuin neulanpistos on riittävä puhkaisemaan vesikuplan.