— Minun tietoisuudessani hän yhä vielä on olemassa, hän ajatteli. — Aina siitä aamusta alkaen, jolloin hän ruumiillisesti kuoli, olen joka hetki tuntenut hänen läsnäoloansa. En koskaan ole kokenut hänen sisäistä sukulaisuuttaan niin voimakkaasti kuin hänen kuolonsa jälkeen. Minulla ei koskaan ole ollut niin selvää tuntemusta hänen persoonallisuutensa vahvuudesta, kuin hänen kuoltuansa. Kaikki hänessä, mikä kosketuksissa muihin oli mennyt hukkaan; kaikki hänen tekonsa, liikkeensä ja eri aikoina antamat lausuntonsa; kaikki eri ilmaukset, jotka muodostivat hänen olemuksensa erikoisluonteen muihin olentoihin nähden; kaikki pysyvät ja vaihtuvat muodot, jotka eroittivat hänen persoonansa toisista ja jotka ihmislaumasta nostivat esiin hänen inhimillisyytensä; sanalla sanoen, kaikki hänen elämänsä jäljet toisten ihmisten elämässä, suljettuna, keskitettynä siihen ihanteelliseen yhteensoveltuvaisuuteen, joka liittää hänet minuun. Nyt hän on olemassa yksinomaan minua varten, vapautettuna jokaisesta muusta kosketuksesta, seurustellen yksistään minun kanssani. Hän on olemassa puhtaamapana ja voimakkaampana kuin konsanaan ennen.
Hän astui hitaasti muutaman askeleen. Hiljaisuutta elostuttivat pienet, salaperäiset, tuskin havaittavat hälyt. Ilmavirta ja päivän lämpimyys panivat liikkeelle huonekalujen säikeet, jotka olivat tottuneet suljetun huoneen pimeään. Taivaan henkäys tunki läpi puun huokosten, pani tomuhiukkeet levottomaan hyörinään ja paisutti kuteiden poimuja. Yhdessä auringon juovassa temmelsi lukemattomia atoomeja. Kukkien tuoksu syrjäytti vähitellen kirjojen hajun.
Kaikki esineet kuiskivat jälkeenelävän korvaan muistoja. Kevyt ja kuiskaava moninaisuus kohosi esineistä ja ympäröi hänet. Menneisyyden tuulahdukset virtasivat esiin joka taholta. Esineet näyttivät heijastavan osan sitä henkistä ilmapiiriä, joka oli niihin imeytynyt. — Olenko haltioitunut? hän kysyi itseltään tarkastaessaan niitä kuvia, jotka tavattoman nopeasti kiitivät hänen sisäisen silmänsä ohi, vallan selvinä ja himmentymättöminä kuoleman varjosta, mutta sensijaan korkeamman elämän vilkastuttamina. — Ovatko nämä mielikuvat, jotka sieluni itselleen luo, vapaat kaikesta yliluonnollisesta aineksesta? Syntyvätkö nämä kuvat minussa samoin kuin unet? Samoistako aineksista? Olenko minä vaan sairasten hermojeni kiihoittuvaisuuden uhri? Hän oli hämmentynyt, salaperäisyyden houkuttelemana, ja kuitenkin ahdistuksissa, uskaltaessaan astua tuon tuntemattoman maailman rajojen sisälle.
Uutimet aaltoilivat tahdissa kuin hengittävän olennon paisuttamina, ja niiden lomitse näkyi jalo, rauhallinen maisema. Hiljaiset rasahdukset huonekalujen puussa, seinäpapereissa ja seinissä jatkuivat. Yksinkertaisessa ja vakavassa kolmannessa huoneessa henkivät mykät soittimet muistoja. Silatusta palisanteri-puusta tehdyllä pianolla, jonka kiiltävästä pinnasta esineet heijastuivat kuin peilistä, lepäsi kotelossaan viulu. Nuottitelineillä kohosi ja laskeutui nuottilehti, melkein samaan tahtiin kuin ikkunaverhot.
Giorgio astui lähemmäksi. Se oli lehti eräästä Felix Mendelssohnin motetista: — Toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen: Andante quasi Allegretto: Surrexit pastor bonus… — Lisäksi oli siinä lähellä kasassa pöydällä partituureja pianolle ja viululle, Leipzigin painoksissa: Beethoven, Bach, Schubert, Rode, Tartini, Viotti. Giorgio aukaisi kotelon ja katseli kallisarvoista soitinta, joka oli kääritty oliivinväriseen samettiin ja jonka kaikki neljä kieltä olivat eheät. Ikäänkuin uteliaisuudesta jälleen herättää se hän kosketteli kvinttiä; se päästi vaikeroivan äänen, joka pani koko kotelon väräjämään. Se oli Andrea Guarnerin viuluja, vuodelta 1680.
Demetrion vartalo, pitkänä, laihana, hieman kumartuneena, kaula pitkänä ja valkeana, hiukset taaksepäin kammattuina, valkea kutri keskellä otsaa, ilmestyi taas. Hän piti viulua kädessään. Hän siveli tukkaansa, ohimoilta, korvien kohdalta, tehden hänelle omituisen liikkeen. Hän viritti soittimen, hieroi jouseen hartsia ja alkoi soitta sonaattia. Hänen vasen kätensä kiiti yli kielien ylhäältä viulunkaulan kohdalla, hurjasti ja suonenvedontapaisesti, ja laihojen sormien päät painoivat niitä, ja samalla lihasten liikkeet ihon alla olivat niin selvät, että tämä vaikutti melkein tuskalliselta. Hänen oikea kätensä piteli jousta suurpiirteisesti ja erehtymättömästi. Väliin hän nojasi leukaansa lujemmin, kumarsi pään taaksepäin, sulki silmät puoleksi ja antautui täydelleen sisäisen nauttimuksen valtoihin. Toiste hän kohotti rintaansa, katsoi loistavin silmin eteensä ja hymyili hienosti; hänen otsansa oli tavattoman puhdas.
Tällaisena ilmeni Giorgion eteen viuluniekka. Ja hän eli jälleen elämänsä hetkiä, jotka jo kerran oli elänyt; hän ei kokenut niitä ainoastaan hengissä, vaan ollen syvän todellisuustuntemuksen valloissa. Hän eli jälleen nuo pitkät herttaisen kodikkaisuuden ja unhoittumuksen hetket, joina hän ja Demetrio kahdenkesken tutussa huoneessa, mihin ei tunkenut mikään melu, olivat soittaneet lempimestariensa kappaleet. — Kuinka he unhoittivat kaiken muun! Mihin ihmeelliseen ja korkeaan haltioitumiseen heidät hetken kuluttua tempasi sen musiikin kuunteleminen, jota itse esittivät! Usein he koko iltapäivän olivat yhden ainoan sävelmän tenhon valloissa; eivätkä löytäneet tämän sokkelon aukkoa poistuakseen sen lumokäytävästä. Kuinka monasti olivatkaan toistaneet erään Felix Mendelssohnin "sanattoman laulun", joka heidän sielunsa sisimmässään, heidän olemuksensa ytimessä oli paljastanut eräänlaisen lohduttoman epätoivon! Kuinka usein olivat uudelleen soittaneet Ludvig von Beethovenin sonatin, joka tuntui kouristavan heidän sieluaan ja tempaavan heidät mukaansa halki rajattomien paikallisuuksien, matkalla avaten heille pohjattomia kulkijaan.
Eloon jäänyt vaipui muistelemaan vuoden 1880:n syksyä, unhottumatonta syksyä täynnä surumielisyyttä ja runoutta, jolloin Demetrio tuskin oli toipunut sairaudesta. Se oli oleva viimeinen syksy! Demetrio otti tuon pitkän pakollisen vaitiolon jälkeen oudon epäröivästi käteensä viulun, ikäänkuin olisi pelännyt, menettäneensä kaiken kätevyytensä, kaiken soittotaitonsa. Voi hänen yhä vielä heikkojen sormiensa vavistusta kielillä, ja jousen epävarmuutta hänen yrittäessään ensi säveliä! Ja noita kahta kyyneltä, jotka hitaasti muodostuivat hänen silmäkuoppiinsa, kastellen hänen poskiaan ja jääden riippumaan hieman pitkäksi käyneen, vielä hoitamattoman parran karvoihin!
Eloon jäänyt näki viuluniekan jälleen edessään improvisoijana, ja itsensä melkein sietämättömän ahdistuneena säestämässä häntä pianolla, koettaen häntä seurata, arvata, yhä peläten eksyvänsä pois tahdista, äänilajista, tapaavansa väärää soinnosta, painavansa väärää kosketinta.
Demetrio Aurispan improvisoimiset olivat aina jonkun runoelman lukemisesta aiheutuneet. Giorgio muisti ihmeellistä improvisoimista, jonka viulunsoittaja eräänä lokakuunpäivänä oli suorittanut Alfred Tennysonin "Prinsessa" runoelman lyyrillisen runon johdosta. Giorgio itse oli nuo säkeet kääntänyt, jotta Demetrio saattoi ne ymmärtää ja oli antanut ne hänelle soiton alustaksi. — Missä olikaan tuo lehti?