Hän pysähtyi siihen epäröimiseensä, voimatta antautua tunteensa valtoihin, täynnä närkästystä ja levottomuutta vanhuksen läsnäolon tähden. Hänen ärtyisyytensä kasvoi siihen määrin, ettei puhutellut häntä, peläten, että äänensä olisi äkäinen ja kova. Hän meni viereiseen huoneeseen ja aukaisi ikkunan. Valo tulvi sisään, uutimet värähtelivät.
Sen kauemmaksi hän ei mennyt. Seuraava, kulmahuone, oli makuuhuone. Sinne hän tahtoi yksin astua. Masentuneena hän kuuli tuskastuttavan vanhuksen laahustelun, kun tämä riensi hänen jälkeensä; hän istuutui ja verhoutui odottaessaan itsepintaiseen äänettömyyteen.
Hitaasti vanhus astui yli kynnyksen. Hän huomasi, että Giorgio istui, ja ettei hän puhunut; tyrmistyneenä hän pysähtyi. Hän ei tietänyt, mitä sanoa. Kenties ikkunasta puhaltava raitis tuuli pani vanhuksen taas rykimään; keskellä huonetta seisoen hän taas alkoi rykiä. Joka puuskauksesta näytti hänen ruumiinsa paisuvan ja taas kutistuvan, kuten säkkipillin pussi, johon epätasaisesti puhalletaan. Hän painoi käsiään povelle: lihavia rasvaisia käsiään, joiden kynsissä oli mustat reunat. Ja suussa pyöri hampaattomien ikenien välissä vanha kieli.
Tuskin oli yskäkohtaus asettunut, niin täti kaivoi esiin taskustaan likaisen tötterön ja pisti suuhunsa makeisen. Seisoen hän sen nielaisi ja katseli Giorgiota kuin mielipuoli. Giorgio katseli neljännen huoneen suljettua ovea. Jumalinen vanhus teki ristimerkin, sitten hänkin istuutui lähimmälle tuolille. Kädet sylissä, silmät maassa, hän mutisi rekviemiä.
— Hän rukoilee veljen sielun, kadotetun sielun puolesta! — ajatteli Giorgio. Ja hänestä tuntui käsittämättömältä, että tuo olento oli Demetrio Aurispan oikea sisar. Sillä ylpeällä ja jalolla verellä, joka oli kostuttanut viereisen huoneen vuoteen, kun se vuoti esiin aivoista, jotka ylevimmat hengentyöt jo olivat riuduttaneet, sillä verellä oli sama alkuperä kuin tuolla verellä, mikä vetisenä virtasi vanhan jumalisen höperön suonissa! — Yksistään ahneus, niin yksistään ahneus panee hänet itkemään antajan jalomielisyyttä. Kuinka kummallinen tuo kiitosrukous, joka kohoaa vanhasta turmeltuneesta vatsasta kaikkein jaloimman itsemurhaajan puoleen. Elämä on sentään nurinkurinen! —
Äkkiä Gioconda täti alkoi uudelleen rykiä.
— Täti, on parempi, että poistut täältä, — sanoi Giorgio, joka ei enää voinut kytkeä kärsimättömyyttään. — Tämä ilma ei ole sinulle terveellinen. On parempi, että menet. Nouse, tule. Minä saatan sinut pois.
Täti katsoi häneen hämmästyneenä epäystävällisestä äänensävystä, tavattomasta äänenpainosta. Täti nousi ja kulki ontuen kautta huoneen. Saavuttuaan käytävään, hän teki uudelleen ristinmerkin, manatakseen pois paholaisen. Giorgio sulki hänen jälkeensä oven kahteen lukkoon. Vihdoin hän oli yksin ja vapaa vainajan kodissa, näkymättömässä seurassa.
Hän oli muutaman hetken liikkumattomana, kuin hypnotisoituna. Sen yliluonnollisen tenhon tunne, jota hänessä herätti haudasta käsin tuo ulkopuolella elämää oleva mies, kiihtyi tavattoman voimakkaaksi.
Ja tuo lempeä, mietiskelevä mies ilmestyi hänen eteensä, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta ja tukassa, keskellä otsaa, valkea kutri, joka niihin painoi omituisen leiman.