"Mutta jos sinä suostut jäämään tälle paikalle, niin paha päivä sille könsikkäälle, joka sinuun kajoaa, sen minä sinulle lupaan, herra Punapeippo. Tämä maa on minun, ja jos sinä jäät tänne asumaan, olet sinäkin minun niin kauan kunnes on aika palata sen toisen vanhan äijän tykö, joka on minun näköiseni. Mahtaneeko olla yhtään kernaampi ruokkimaan sinua ja seisomaan puolestasi kuin minä?"
"Tääll'! Tääll'! Tääll'!" vihelteli kardinaali.
"Hyvä, olenpa perin iloinen, jos sanot jääväsi tänne! Arvelenpa, että kaikki käykin hyvin, ellet kohtaa jotakuta noista Limberlostin kanasista, joka houkuttelee sinut soille. Siunatkoon! Limberlostia ei voi verratakkaan jokeen, herra Punapeippo. Olet pöhlö, jos lähdet. Ka, kun lähtö tuli puheeksi, niin täytyypä lähteä itsenikin, muuten tulla hynttäsee Maija linja-aitaa pitkin lyhty kädessä; ja huomaanpa nyt, että olen vähän kosteakin, etten sano likomärkä. Mutta sinähän varoitit minua, veikkoseni, eikö totta? Hyvä, minähän sanoin Maijalle, että sinun näkemisesi olisi melkein kuin ihmisten kohtaamista, ja niinhän se on ollutkin. Koko joukon enemmän kuin uskoinkaan, ja olenpa haastellut enemmän kuin kokonaisessa vuodessa. Tuskinpa taidat ajatella, että minun muka huhutaan olevan ylen vaitelias ukko, vai mitä?"
Abram ojentausi ja kosketti hattunsa reunaa, soreaksi, puolisotilaalliseksi tervehdykseksi.
"No, hyvästi nyt, herra Punapeippo. Ei koskaan eläissäni ole minulla ollut enemmän hupia kohdatessani ketään olentoa paitsi ensi kerran Maijan nähdessäni. Ajattele nyt kyntämistä, ja jos sinä ennustelet, niin minä uskon sinua! Hyvästi; ja koetahan vähän paremmin varoa itseäsi. Tulen sinua katsomaan huomisaamuna murkinan jälkeen, oli ilma mikä tahansa."
"Vesi vie! Vesi vie!" huuteli kardinaali hänen jälkeensä miehen poistuessa.
Abram kääntyi ja juhlallisesti tervehti toisen kerran. Kardinaali hypähti ylimmälle poikkipuulle ja herkutteli makeilla viljanjyvillä, kunnes hänen kupunsa oli täysi, ja sitten hän asettui sumakin latvaan ja paneutui makuulle. Varhain seuraavana aamuna hän oli liikkeellä hienossa asussa ja täysin sävelin tervehti sumakin oksalta päivää: "Vesi vie! Vesi vie!"
Kauas jokea alas kaikui hänen äänensä, kunnes joku hänen oman heimonsa jäsen niin ilmeisesti tuntui vastaavan, että hän seurasi, tarkastaen rinteet peninkulma peninkulmalta molemmin puolin ja lopulta kuulikin oman sukunsa ääniä. Hän löysi laulajat, mutta ne olivat vain vanhoja vakaisia pariskuntia, jo kauan naimisissa olleita, ja kerrassaan kiinni rakennuspuuhissaan. Kardinaali palasi taas sumakilleen ja tunsi itsensä astetta yksinäisemmäksi kuin koskaan.
Hän päätti etsiskellä vastakkaiselta taholta ja levittäen siipensä hän lähti jokea ylös. Jokivanaa seuraten hän peninkulmia pitkitti lentoaan kylmän välkkyvän veden ylitse, rinteitä reunustavain tiheikköjen välissä. Ennättäessään niille raskaille paalurakennuksille, joita myöten ihmiset olivat rakentaneet sillan joen poikki ja missä talonpoikain uupuneet hevoset laahustaessaan nostivat pölypilviä ja panivat kaiut kiirimään jyrisevien kavioittensa alla, hän pelästyi; ja kohoutuen korkealle hän paeten purjehti niiden yläpuolitse lyhyin jyrkin kääntein. Mutta missä jättimäiset vaahterat ja saarnit kumartuneina kurottivat oksansa joenuoman poikki vanhan Luonto-emon synnyttämäksi sillaksi oraville, siellä hän ei enää tuntenut pelkoa ja puikahti niin matalalle niiden alle, että hänen kuvansa piirti poimuilevan varjon hopeapolulle, jota hän seurasi.
Hän kierteli ja kaarteli, istahti usein hyvin näköisälle oksalle ja nakkasi raikuvalla vaatimuksella aamua kasvoihin. Joka peninkulmalla hänen kulkemansa tie yhä vain kaunistui. Joen pohja oli kalkkikiveä ja nopeaan virtaava vesi selvää ja kirkasta. Rinteet olivat jyrkänlaiset muutamin paikoin, loivasti viettävät toisaalla ja kaikkialla ahdaten täynnä tiheitä viidakkoja.