Eräässä joen äkkikäänteessä nousi hän korkean saarnin latvaan ja helähytti isoittelevan ennustuksensa: "Vesi vie! Vesi vie!" ja joka taholta kajahti hänen oman sukunsa ääniä. Hätkähtäen kardinaali pudottausi siivilleen. Hän seurasi jokea renkaissa lentäen, kunnes älysi, että tässä saattoi olla tilaisuus voittaa tuo ikävöity jokimorsian, ja liikkuen eteenpäin hitaammin valitakseen korkeimman oksan, miltä levittää ihanuutensa näkyviin, hän huomasi olevansa vain muutaman sylen päässä saarnista, josta käsin oli ennustuksensa lausunut. Kardinaali lensi kapean kannaksen yli ja lähetti toisen kutsumuksen ja odottamatta siihen vastausta uudelleen pyörähti jokea ylös ja kiersi Hevoskenkämutkan. Kolmannen kerran tullessaan samalle saarnille hän käsitti asian.
Joki kiersi isossa kaaressa. Kardinaali pyrähti saarnin vihoviimeiseen huippuun ja katseli ympärillensä. Eipä ollut mistään löydettävissä kauniimpaa näköalaa ihmisen taikka linnun silmälle. Alkukevään huuru ja hohde leijaili ilmassa. Wabash kiersi Hevoskenkämutkaa hopeisena renkaana, jota reunusti kumpaakin rantaa paartavat umpinaiset tiheiköt; ja sisäpuolella aukeni matala avoin kaistale, jota peitti aaltoileva kahila ja kurjenmiekan sininen kukka. Hajallansa siellä täällä oli valtavia puita, mutta juuri keskikohdalla yli kaikkein muitten kohoavana seisoi jättiläissykomoori, juurelta jakaantuneena kolmeen vankkaan runkoon, joitten huojuvat oksat näyttivät lakaisevan taivasta ja joitten juuret kuin mitkäkin ahnaat saiturin sormet kaivautuivat syvälle Rainbow Bottomin mustaan mutaan.
Tällä ihanalla paikalla oli taivaankaari viimein aineellisesti toteutunut, [Nimi Rainbow Bottom merkitsee suomeksi Taivaankaaren pohjaa eli juurta. Suom.] ja sen juurelle, vapaasti saatavaksi kaikille ihmisille, jotka tahtoivat etsiä, oli Suuri Alkemisti jättänyt harvinaisimmat aarteensa — päivänpaisteen kullan, vesipisarain timantit, vihannuuden smaragdit ja pilvien safiirit. Runsain mitoin oli siihen vielä lisätty siemeniä, marjoja ja hyönteisiä linnuille, ja kukkia, hedelmiä ja pähkinöitä lapsille. Kaiken yläpuolella sykornoori huojutti majesteellista päätänsä.
Se muodosti valtaistuimen, joka näytti sopivalta kuninkaan pojalle; hän istahti sen korkeimpaan huippuun, ja peninkulmien päähän joki kantoi hänen kutsumustaan: "Hoi, kardinaalit! Katsokaa tänne! Silmätkää tänne! Oletteko nähneet ketään toista näin isoa? Onko teillä ketään minun kauneudelleni vertoja vetävää? Kuka taitaa viheltää niin kaikuvat, niin kirkkaat, niin suostuttavat äänet? Kuka tahtoo paeta luokseni turvaa etsien? Kuka tahtoo tulla puolisokseni?"
Hän nosti töyhtönsä pystyyn, paisutti raikuvin äänin kurkkuaan ja näytti niin isolta ja korealta, että häntä kuulemaan ehättäneiden kardinaalien joukossa ei ollut ketään häneen verrattavaa.
Musta kateus täytti heidän sydämensä. Kuka oli tämä hehkuva, ylpeilevä muukalainen, joka prameili heidän naistensa silmien edessä? Oli monta naimatonta kardinaalia Rainbow Bottomissa ja monta mustasukkaista urosta. Vielä toisen kerran kardinaali kiikkuen ja välkehtien kuulutti itsestään, ja niin äänekkäänä kuului naisten hyväksyvä äänensorina, että hän sen eroitti. Vaappuen hennolla varvulla, töyhtö suorana pystyssä, kaula haljetakseen paisuneena, sydän ruumisraukalle liika suurena, kardinaali kajahutti kutsunsa kolmannen kerran, jolloin selvänä ja äänekkäänä kuului vastaus: "Tääll'! Tääll'! Tääll'!" Sen lähetti naaras, joka vain päivää varemmin oli suostunut Rainbow Bottomin loistavimman kardinaalin hyväilyihin ja saman aamun oli kuluttanut kantamalla risuja punaorapihlaja-tiheikköön.
Kuninkaallisen korukuherruksen helähyttäen pyrähti kardinaali ilmaan häntä etsimään; mutta naaraan silmittömäksi raivostunut puoliso ehätti edelle ja parahtaen pakeni naaras, jättäen tukon höyheniä puolisonsa nokkaan. Kardinaali vuorostaan iski mieheen kuin välähtävä raketti, ja silloinpa puhkesi punainen sota Rainbow Bottomissa. Naaraat hajaantuivat suojaa etsien minkä kerkisivät. Ohimennen kardinaali suikahutti suuta eräälle pienelle lintuparalle, joka oli liika säikähtynyt pystyäkseen lähtemään pakoon; sitten saarsivat urokset hänet ja alkoi vakava juttu. Kardinaalia olisi äärettömästi ilahuttanut ottelu parin kolmen vastustajan kanssa; mutta puoli tusinaa vaati pikemmin varovaisuutta kuin uhkarohkeutta. Hän karkasi heidän joukkoonsa, hajoittaen heidät oikealle ja vasemmalle, ja oli taas sykomoorissa. Kaikella vielä jälelläolevalla keuhkovoimallaan hän toisti kutsunsa; ja sitten hän laski alas jokivartta sumakkiin päin niin soreasti kuin vain taisi.
Seurasi tiukka tilinteon hetki, ennenkuin suloinen rauha jälleen vallitsi Rainbow Bottomissa. Vastanainut pariskunta viimeisenä sopi välinsä; naarakset turvautuivat pian keimailuihinsa ja unohtivat viehättävän muukalaisen — kaikki paitsi pientä rukkaa, joka sattumalta oli saanut suudelman. Häntä ei koskaan ennen oltu suudeltu eikä hän koskaan ollut odottanut suudelmaa saavansa, sillä hän oli kaikenlaatuista ja monta vastoinkäymistä kokenut olento.
Alkuaankin hän oli kuoriutunut viidennestä munasta; ja jokainen tietää, kuinka epäedullista on alottaa elämänsä, kun on neljä tanakkaa vanhempaa poikasta selässä. Muna oli heikko, ja hento oli pienokainen, joka sen kuoren rikkoi. Perheen muut jäsenet sieppasivat lähestulkoon kaiken ravinnon, niin että tyttöriepu miltei nääntyi nälkään pesässä eikä koskaan oikein päässyt kokemaan kelpo aterian ihanuutta, ennenkuin kaksi vanhempaa oli lentänyt pois. Sitä kesti vain moniaan harvan päivän; sillä toiset lähtivät sitten ja heidän vanhempansa seurasivat heitä niin kauas maalle, että pikku riepu jääden yksin pesään kirkumaan, oli melkein menehtyä. Nälän ajamana hän kapusi oksalle ja harjoitteli siipiään, kunnes onnistui suorittamaan jonkinlaisen lennontapaisen erääseen lähipensaaseen. Mutta hän lensikin harhaan eikä oksalle ja putosi maahan, johon jäi makaamaan kylmissään ja väristen.
Hän huuteli säälittävästi ja oli puolikuollut, kun päivänpaahtama, avojalkainen poika, ongenvapa olalla, kulki sivuitse ja kuuli hänen valituksensa.