"Voi sinua poloista pientä, olethan melkein kuollut", hän sanoi. "Minäpä tiedän, mitä teen sinulle. Kannan sinut tuonne toiselle puolelle ja panen pensaikkoon, jossa kuulin muitten punavarpusten laulaa tirskuttavan, ja sitte kyllä emosi sinua ruokkii."
Poika kääntyi takaisin ja varovaisesti asetti hänet oksalle aivan lähelle veljien olinpaikkaa, ja siinä hän sai ruokaa juuri sen verran, että pysyi hengissä.
Sitten hänen kärsimyksensä jatkuivat. Kerran ajoi orava häntä takaa, ja hän vältti kuoleman ryömimällä koloon, niin pieneen, että hänen takaa-ajajansa ei voinut seurata. Isolta siniseltä käärmeeltä hän pelastui, ensimäistä kertaa kylpemässä ollessaan, vain siten, että haukka piti silmällä käärmettä ja sieppasi sen juuri oikealla hetkellä pelastaakseen pienen, hytisevän linturaukan. Mutta hän oli niin pahasti säikähtänyt, ettei pitkään aikaan pystynyt liikahtamaankaan.
Kaikki lintumaailman tuskat lankesivat hänen osallensa. Hän oli niin heikko ja hento, että muutossa eksyi perheestään ja tuli seuranneeksi muutamia muukalaisia, jotka eivät olleet liioin ystävällisiä. Elämä etelässä oli ollut täynnä ahdistusta. Kerran kuula viisti niin läheltä häntä, että hän menetti kaksi siipikynäänsä, ja se teki hänet entistäkin pelokkaammaksi. Pohjoiseen tultaessa hän oli uupunut jälleen ja lopulta vaeltanut Rainbow Bottomiin yksinään ja eksyneenä.
Hän oli sellainen ujo pelokas pieni poloinen, että kaikki naaraat ivasivat häntä; eivätkä urokset näyttäneet milloinkaan huomaavan, että hänestä saattoi tulla erittäin kaunis vaimo. Jokaisella muulla naispuolisella kardinaalilla Rainbow Bottomissa oli useita uroksia liehittelemässä ympärillään, mutta tällä säikkyvällä pikku raukalla vain ei koskaan ollut kosiskelijaa; ja hän kaipasi kuitenkin rakkautta niin suuresti. Ei ollut kenkään ennen tavoitellut häntä; ja nyt oli tuo loistelias muukalainen suudellut häntä.
Tietysti hän ymmärsi, ettei se suudelma oikeastaan ollut hänelle. Se oli aiottu sille julkealle olennolle, joka oli vastannut hänen kutsuunsa, mutta kun se kerran hänelle tuli, niin hänen se oli tavallaan kaikesta huolimatta. Hän kätkeytyi viidakkoon lopuksi päivää säikähtyneempänä kuin milloinkaan. Hän hautoi asiaa alinomaa, ja huomenis hän oli Hevoskengän alimutkassa teroittaen korviaan noille suloisimmille äänille, joita milloinkaan oli kuullut. Koko päivän hän lymyi ja vuotti, ja seuraavat päivät olivat täynnä kaipausta, mutta — hän ei tullut koskaan!
Sitten aamuna muutamana hänet valtasi käsittämätön rohkeus ja täytti kaipaus, joka vei hänet vasten tahtoaankin, ja hän läksi lentoon jokea alas. Peninkulmia hän pujottelihe viidakoissa, katseli ja kuunteli, kunnes viimein saapui ilta ja hän palasi Rainbow Bottomiin. Seuraavana aamuna hän läksi liikkeelle varhain ja lensi sille paikalle jolta oli kääntynyt takaisin edellisenä iltana. Sieltä hän luikahti halki pensaikkojen ja tiheikköjen, vavisten ja väristen, mutta sittenkin lujasti pyrkien eteenpäin, jännittäen kuuloaan, saapuisiko korvaan joku ääni loistavasta muukalaisesta.
Aamupäivä oli juuri puolivälissä, kun hän saapui sumakkipensaan tienoille, ja hänen siinä varovasti hypähdellessään eteenpäin raikahti vain lyhyen välimatkan päässä hänen etsimänsä laulajan täyteläinen ja sointuisa ääni hänen korvaansa. Hän pyrähti ilmaan ja pakeni peninkulman, ennenkuin älysi pakenevansa. Sitten hän pysähtyi ja kuunteli ja kuulikin uljasten, vilpittömäin sävelten kiirivän jokea myöten. Aivan lähellä maata liikkuen hän kulki takaisin, nähdäkseen, voisiko huomaamattomana keksiä paikan, mistä saattaisi katsella muukalaista, joka oli suudellut häntä. Kun hän viimein joutui paikalle, jossa saattoi nähdä hänet kokonaan, huomasi hän laulajan kauneuden niin hurmaavaksi ja hänen laulunsa niin kiehtovaksi, että vähitellen hyppeli yhä lähemmäksi älyämättä edes että liikkui.
Korkealla sumakkipensaassa oli kardinaali laulanut, kunnes kurkku oli kuiva ja toivon lähdekin miltei tyrehtynyt. Ei ollut muuta odotettavana kuin tappio Rainbow Bottomin väen rusentavan ylivoiman taholta. Hän oli koettanut loistaa koreudellaan ja esittää kaiken sen musiikin mitä milloinkaan oli hänelle neuvottu, ja sepittänyt paljon lisää. Mutta ei ainoakaan ollut tullut häntä etsimään. Pitikö hänen sittenkin Limberlostiin? Vielä tämän päivää hän koettaisi säilyttää arvonsa ja asumuksensa. Hän pyrähteli, keikahteli ja heilahteli. Hän vihelsi ja lauloi ja liversi. Yli alankomaan sekä kimaltelevaa jokea ylös ja alas hän lähetti kaikin mahdollisin muunnoksin, joihin suinkin pystyi, viimeisen kerran profeetallisen ennustuksensa: "Vesi vie! Vesi vie!"
3. luku.