"Tuu liki! Tuu liki!" aneli kardinaali.
Laikahtaessaan tähän laululajiin hän tunsi, ettei hänen laulunsa luvannut parasta saavutusta. Hän oli melkein lannistunut. Ei näyttänyt avautuvan muuta tietä kuin lentää Limberlostiin, ja hän ylenkatsoi rämettä niin kerrassaan, että rakastaminen kadottaisi osan suurinta viehätystään, jos hänen täytyisi sieltä lähteä etsimään puolisoa. Aika tuntui joutuneen niin pitkälle, että vaadittiin tarmokkaita toimenpiteitä, ja kardinaali oli valmis niihin ryhtymään; mutta miten saattaisi hän tarmolla pakottaa pientä vaimoa, joka ei mielinyt tulla hänen rukoilevimmistakaan kehoituksistaan? Kovin haluttomasti hän noppi marjoja ja lennähytti ilmaan utelevan huudon: "tship!" Mielessä rahtunen toivoa hän kohosi yhtenään urkuparvelleen ja lähetti ulos määräyksen, joka vivahti paljon enemmän anomukseen: "Tuu liki! Tuu liki!" ja sitten hän kumartui eteenpäin ja kuunteli tarkkaavasti joen sorinaa, jottei sieppaamatta jäisi vienoinkaan vastaus: "tshuk!", jonka se kantaisi luo.
Hän saattoi kuulla karpin puhkuvan, kun se kieriskeli rantamalla. Iso hauki huiski ympärilleen, murkinoidessaan pikku kaloilla. Sumakkia vastapäätä musta kuha rohkeasti ponnahtaen koppasi ennen veteen läiskähtämistä suuhunsa jokaisen kovaonnisen, hunajataakkaisen hyönteisen, joka putosi alas herkuttelemasta valkoteräisen villin omenapuun makeilla kukkasilla. Hän tajusi punaisen oravan terävä-äänisen narskutuksen ja nautakarjan märehtimisen, kun se laiskasti jauhaa pureskeli palasiaan pajujen keskellä. Ja hänen jännitettyyn korvaansa raikui kuin rummun pärrytys tikan koputus kuolleeseen sykomooriin, hieman hänen yläpuolellansa.
Kardinaali vihasi tikkaa pahemmin kuin inhosi kyyhkystä. Sehän oli vain hullun makeileva, mutta tikka oikea siniparta. Kardinaalia ihan himoitti kiskoa sulat sen selästä, kunnes se olisi yhtä punainen kuin sen pää, sillä tikka oli suorinut asunsa mitä hienoimpaan kuosiin ja käynyt kosiskeluun suloisin sävelin ja hivelevän hellästi. Imelä kuin kyyhkysen oli ollut hänen mairittelunsa, ja yksinäinen kardinaali oli kärsinyt vieläkin katkerampaa tuskaa, kun hänen täytyi olla toisen onnen todistajana; mutta tuskin oli hänen pullea, lempeä vaimonsa suostunut hänen hyväilyihinsä ja hyväksynyt sykomoorin asuinsijaksi, kun tikka kääntyi häntä vastaan, nokki julmasti ja tempasi töyhdön höyheniä hänen rinnastaan. Sellaista tyrannimaista menettelyä ei voinut puolustaa vähimmälläkään tavalla; ja sen näkeminen raivostutti kardinaalia äärettömästi. Hän odotti varmasti näkevänsä tikkarouvan eroavan miehestään ja kaikkoavan uudesta kodistaan, ja mitä vakavimmin toivoi hänen niin tekevän, mutta eipä tämä sitä tehnytkään, painoi vain lauhkeana höyhenensä kokoon, riensi työhön hoppuisasti ja koetti kaikin tavoin ehättää edelle ja torjua puolisonsa tyytymättömyyttä. Tämä kohtelu teki miehen vieläkin väkivaltaisemmaksi, ja nyt väistyi tikka-rouva joka kerta joutuessaan miehensä ulottuviin. Se sai kardinaalin niin kostonhimoiseksi, että hänen ihan teki mieli nousta ylös ja takoa sykomooriin tikan päätä, kunnes saisi hänet oppimaan, kuinka kohdella puolisoansa säädyllisesti.
Joki oli aivan tulvillaan leivosten laulua, ja tänä aamuna helähtivät kuhankeittäjäin ensimäiset kultaiset sävelet. He olivat saapuneet päivän hämärtäessä ja iloitsivat ylettömästi kotiintulosta, sillä he puikahtelivat rannalta rannalle ja lauloivat hurmaavasti. Ei tuntunut olevan loppua ollenkaan jokea alas tulvehtivilla linnunsävelillä, eikä sittenkään kuulunut alkuakaan siitä yhdestä äänestä, jota kardinaali odotti palavasti ikävöiden.
Kuhankeittäjän laulu oli niin innostavaa, että se houkutteli kardinaalin vieläkin yrittämään; istuen oksalla, kumottaen siinä tulipunaisena ja mustana huhtikuun pilvitaustaa vasten, hän koetteli ääntänsä ja päässeenä sävelistään varmaksi rukoillen kutsui: "Tuu liki! Tuu liki!"
Juuri silloin hän näkikin hänet! Hempeänä hän liiteli lähellä maanpintaa, pehmeänä kuin untuva tuulessa, punerva kajastus leijaillen hänen höyhenpuvullaan, nokka korallinkarvaisena, jalatkin ruusunvärisinä — mitä arin, säikkyvin pikkuinen olento maailmassa. Hänen kirkkaat silmänsä vilkkuivat pelosta, ja siellä alhaalla sananjalkojen, vuokkojen ja viime vuoden kuivien lehtien seassa hän huojutti kiiltävää töyhtöpäätänsä ja tuijotti häneen säikähtyneen kummastelevana.
Tätä kardinaali oli odottanut ja toivonut ja suunnitellut jo päiväkausia. Hän oli useastikin mielessään kuvaillut kaikki tilanteen yksityiskohdat, eikä hän sittenkään ollut valmistunut tapahtuman varalle, kun se äkkiä hänelle sattui. Hän oli arvellut työntävänsä pois monenkin tarjoutuvan anojan, ennenkuin valitsisi yhden hänelle kauneudessa vertoja vetävän; mutta nähdessään tämän aran pikku olennon, joka hiipi eteenpäin aivan maanpinnan lähellä ja varkain vilkuili häneen, kardinaali tunsi itsensä perin vähäiseksi linnuksi, eikä hän totta tosiaan koskaan ollut itseänsä tuntenut pieneksi. Musertava mahdollisuus, että jossakin saattoi olla kardinaali häntä kookkaampi, loistavampi ja ennen kaikkea etevämpi: laulaja, riipaisi häntä pahasti, ja kaikista pahinta: hänen äänensä petti äkkiä.
Puolittain kukkain kätkössä neito näytti niin pieneltä, niin ujolta, niin ihastuttavan suloiselta. Kerran pari kardinaali äänsi varovasti "tship" vahvistaakseen itseään ja selvittääkseen kurkkuaan, sillä aivan oudolla tavalla se oli käynyt kuivaksi ja käreäksi; sitten hän hellästi yritti uudelleen. "Tuu liki! Tuu liki!" aneli kardinaali. Hän unohti kaiken arvokkuutensa. Hän tiesi äänensä vapisevan kiihkosta, tiesi sen käheäksi pelosta. Hän pelkäsi yrittää lähestyä häntä, mutta hän kumartui hänen puoleensa pyytäen ja rukoillen. Hän tivasi ja tiukkasi eikä rahtuakaan piitannut siitä että niin teki. Äkkiä tuntui hänestä kunnia-asialta miellyttää häntä ja voittaa hänet. Hän keikkui oksalla. Hän astahteli sivulle, hypähteli ja pyörähteli soreasti. Hän kuherteli ja leperteli ja koetti saada kaikki etunsa näkyviin. Ei hänelle lainkaan pälkähtänyt päähän, että kyyhkynen tai tikka saattaisi huomata hänet, eikä hän olisi hiventäkään välittänyt, vaikka olisivat sen tehneetkin; ja mitä muihin kardinaaleihin tulee, olisi hän hyökännyt vaikka Limberlostin ja Rainbow Bottomin yhtyneitä voimia vastaan.
Hän lauloi laulamistaan. Kaikki suuressa punaisessa, värisevässä ruumiissaan sykähtelevät myrskyiset intohimot hän oli vuodattanut näihin säveliin; mutta neito vain käänteli päätänsä puolelle ja toiselle, kurkisteli häneen ja näytti olevan kyllin säikähtynyt paetakseen henkäystäkin eikä vastannut edes heikointakaan rohkaisevaa kutsua: "tshuk!"