Kardinaali levähti hetkisen, ennenkuin yritti uudelleen. Se vahvisti häntä ja hän pystyi paremmin hillitsemään itseään. Hän saattoi panna merkille, että hänen äänensä oli kirkastumassa ja käymässä pehmeämmäksi. Hänen asemansa oli korjaantumassa. Ehkä oli neito huvitettu. Olihan siinäkin hiukan rohkaisua, että hän oli vielä paikallaan. Kardinaali tunsi hetkensä tulleen.
"Tuu liki! Tuu liki!" Hän oli nyt innoissaan. Varmastikaan ei yksikään kardinaali voinut laulaa täyteläisemmin, raikkaammin, suloisemmin sävelin. Hän alotti aivan alkusen alusta ja taritsi kokonaisen seikkailukertomuksen, jota hän väritti kaikkinaisilla hurjilla, rajuilla, mukaansa tempaavilla sävelillä mitä keksiä taisi. Sitä seuraamaan hän pani kevään iloa ja runsautta läikehtivän laulun, sävelin niin kevein ja ilmavin kuin tuulen henkäisy, ja heiluvin ruumiin hän löi tahtia rytmillisille säveljaksoilleen. Sitten hän laikahti laulamaan rakkaudesta ja kertoi kerrottavansa hellästi, rukoilevasti, intohimoisesti, tavalla, johon vain kosiskeleva lintu kykenee. Nyt hän viritti hurmaantuneen ylistyksen, laulun, joka värisi pelkoa ja hänen rintaansa raastavaa tuskaa. Hän oli melkein päässyt sävelvarastonsa loppuun, ja sittenkin neito näytti pikemmin mielivän lähteä pakoon kuin tulla hänen luoksensa. Hän pelkäsi ottaa edes pienintä pelokasta hypähdystäkään hänen puoleensa.
Epätoivon puuskauksessa kardinaali puhkesi nyt intohimoisimpaan lauluunsa. Hän suoristausi koko mittaansa, taivutti itseään häneen päin ja levitetyin, vavahtelevin siivin, töyhtö korkeimmillaan, vaappuen puolelta toiselle palavassa jännityksessään vuodatti täydellisen ryöpyn väriseviä säveliä. Hänen kardinaaliruumiinsa liiteli haltioituneitten sävelten vyöryvällä virralla, kunnes hän näytti aineellistuneen musiikin liekehtivältä, tykkivältä ilmestykseltä siinä anoessaan, mielistellessään, vaatiessaan ja rukoillessaan. Lopen uupuneena hän nosti päänsä nakatakseen ilmoille viimeisen sävelen mihin vielä pystyi ja silmäsi voipuneena alas nähdäkseen, oliko neito tulossa, mutta saikin silmiinsä ainoastaan etäisyydessä kuultavan himmeän harmaan viivan. Hän oli arvellut niin täydellisesti taivuttavansa lempimänsä pikku neidon, että tämä tulisi hänen luoksensa, ja oli jo puolen päivää kiivaasti ajanut häntä takaa, ennenkuin huomasi niin tehneensä.
Ei yksikään kardinaali ollut milloinkaan saanut kestää niin ankaraa metsästystä kuin mihin pienokainen houkutteli hänet seuraavina päivinä. Pelosta ja arkuudesta hän oli viettänyt suurimman osan elämästänsä viidakoissa. Kardinaali taas oli avointen kenttien ja puunlatvojen lintu. Hän kiikkui kernaasti tuulen mukana ja nuolen lailla kiiti halki ilman äkillisin hyökkäyksin. Tämä pujottelu ja puikkelehtiminen puunrunkojen lomitse, lehtien seassa ja halki takkuisten tiheikköjen uuvutti ja kiusasi ja ärsytti häntä enemmän kuin sadan peninkulman reilu lento. Toisinaan hän ajoi neidon lymypaikastaan, ja silloin tämä hurjasti pyöri ylös kukkuloita ja alas laaksoihin etsien toista viidakkoa; mutta mihin hän kulkikin, oli kardinaali vain henkäystä jälempänä, ja jokaiselta matkatulta peninkulmalta hänen intohimonsa vain kasvoi.
Ei ollut aikaa syödä, kylpeä tai laulaa; vain peninkulma toisensa jälkeen väsymätöntä takaa-ajoa. Näytti siltä, ettei tuo pikku olento voinutkaan pysähtyä, vaikkapa olisi tahtonutkin, ja mitä kardinaaliin tulee, täytyi hänen jatkaa tätä takaa-ajoa viimeiseen hengenvetoonsa asti. Oli sula ihme, että tuo säikähtynyt lintu poloinen saattoi pysyä toisen edellä. Hän sai ilmeisesti kärsiä tästä palavasta kosinnasta. Kaksi pyrstösulkaa oli mennyt ja yksi taittunut siipikynä lepatti pahasti. Kerran hän oli lentänyt liian matalalle iskien päänsä aidansäleeseen, niin että ilmestyi pisara verta ja hän surkeasti parkaisi. Moniaan kerran oli kardinaali saanut ahdistetuksi hänet johonkin soppeen ja koettanut pitää kiinni höyhentukusta ja väkisin pakoittaa häntä kuulemaan järkeä, mutta hänpä vain kiskaisi itsensä pois hänen käsistään ja livahti lentoon lopen piestynä ja jättäen kardinaalin siihen puolikuolleena kaipauksesta ja tunnontuskista.
Mutta miten hämmentynyt hän olikin ja mihin hän lensikin päättömässä paossaan, sen ainoan asian hän kuitenkin aina muisti, ettei johtanut kardinaalia sen kiukkuisen suuttumuksen suuhun, joka odotti häntä Rainbow Bottomissa. Läähättäen, pelosta vavisten, kaivaten hyvin kätkeviä lymypaikkoja, riutuneena ja puolisokeana kolhauksista, joita lentäessään halki vieraitten seutujen oli saanut, ampui uupunut lintu tietänsä umpimähkään; mutta hän olisi ennemmin antanut repiä itsensä kappaleiksi, kuin olisi ohjannut komean takaa-ajajansa hänen vihamiestensä kitaan.
Pieni untuvainen olento riepu! Hän oli lentänyt pakoon kaikenlaisia vaaroja koko elämänsä. Ei hän saattanut tajuta, että lempi ja suoja oli tullut tässä loistavassa asussa, ja hän vain pakenemistaan pakeni.
Kerran oli kardinaali, kiihkosta ja rakkaudesta palavana, jättäytynyt jälelle, jotta neito saisi levähtää, ja ennenkuin hän oli älynnytkään, että joku muu lintu oli lähistössä, oli eräs iso häpeämätön julkea sukulainen, Limberlostista käsin kaarrellen, yhtynyt kilpailuun ja ajoi häntä nyt takaa niin kiivaasti, että tämä äärimmilleen kauhistuneena ja parahtaen pyörähti ympäri ja kiiti takaisin kardinaalin tykö turvaa etsien. Kun raivonpuuskaan, joka valtasi hänet kilpailijan nähdessään, yhtyi havainto, että ajettu hädässään turvautui häneen, täytti kardinaalin sellainen suuttumuksen kuohu, että hän näytti kasvaneen kahteen mittaansa. Kuin koston loimuva kekäle hän säntäsi Limberlostin nousukasta vastaan niin että tämä paiskautui maahan kierien kuin sotkuinen höyhenkimppu. Hän hyökkäsi nokallaan ja kynsillään ja siten aivan suunnattomasti runneltuaan kilpailijaansa, niin että tämä hyppäili pois vapisevana, pörhöiset höyhenet oman verensä tahrimina, kardinaali muisti omaa pientä armastansa ja kiirehti takaisin, varmasti toivoen palkintoa.
Mutta tämäpä oli niin oivassa piilossa, että vaikka kardinaali haki, kutsui, rukoili, ei hän löytänyt hänestä jälkeäkään enää koko sinä päivänä. Kardinaali kävi melkein mielettömäksi; ja hänen hellästi anovat huutelunsa olisivat liikuttaneet jokaista muuta paitsi kauhun lyömää lintua. Ei hän edes tiennyt, mihin suuntaan ajaa häntä takaa. Yö lankesi maille ja tapasi hänet kuumeisena rakkaudesta ja pelosta, mutta toi mukanaan lepoa ja mielenmalttia. Neito ei ollut voinut mennä kovin pitkälle. Siihen hän oli liian voipunut. Kardinaalipa ei kuuluttaisi olopaikkaansa. Pianhankin toinen tulisi kärsimään liiallisesti ruuan ja juoman puutteesta.
Kardinaali kätkeytyi salaviin aivan lähelle sitä paikkaa, missä oli armaansa kadottanut, ja odotti niin kärsivällisesti kuin taisi; ja olihan se viisas suunnitelma. Heti päivän valjettua kadonnut hiipi pelosta vapisevana joen rantaan juomaan. Oli melkein raakaa julmuutta, mutta hänen pelkonsa oli voitettava tavalla tai toisella, ja riemusta kirkaisten kardinaali sujahutti itsensä hänen vierelleen. Neito loi häneen tyrmistyneen katseen ja livahti tiehensä. Takaa-ajo alkoi uudelleen ja jatkui, kunnes pakenija oli ilmeisesti nääntymässä.