Ei ollut tilaa kilpailijalle sinä aamuna. Kardinaali lenteli hänen rinnallaan, hyväili häntä, yrittipä suudellakin, milloin vain pieninkin mahdollisuus tuntui tarjoutuvan. Toinen oli miltei kuollakseen väsynyt, hänen lentonsa oli horjahtelevaa ja käymässä yhä lyhyemmäksi. Kardinaali teki kaiken voitavansa. Jos toinen pysähtyi henkäisemään, painui hän niin lähelle kuin suinkin tohti ja rukoili surkeasti: "Tuu liki! Tuu liki!"
Kun neito lähti lentoon, niin kardinaali niin taitavasti ehkäisi hänen kulkunsa, että hän useammastikin sai turvapaikkansa sumakkipensaasta, älyämättä missä olikaan. Kun takaa-ajettu siis teki näin, niin hän asettui oksalle niin lähelle kuin rohkeni, ja kummankin huoatessa hän viserteli hänen korvaansa vienon, pienen kuiskivan lemmenlaulun, syvällä kurkussa, ja joka sävelellä hiljalleen siirsihe lähemmäksi. Neito käänsi päänsä pois, ja vaikka hän läähätti suu ammollaan ja vallan vapisi pelosta, niin kardinaali tiesi, ettei tohtisi mennä lähemmä, sillä silloin tuo vauhko pikku olento pyrähtäisi tiehensä. Kun hän seuraavan kerran turvautui siipiinsä, pysyttelihe kardinaali niin tiukasti hänen jälissään, että hän äkisti käännähti ja hengästyneenä pakeni sumakkiin. Tämän tapahduttua niin useasti, että hän tuntui käsittävän sumakkipensaan turvapaikakseen, istahti kardinaali syrjemmälle ja vuodatti kaiken keuhkoissa jälelläolevan ilman riemahtavan ilolaulun vihellykseen, sillä nyt hän alkoi tajuta miten menetellä. Hän ryöpsähti ylös ilmaan ja tehden pyörähdyksen, joka olisi ollut kunniaksi kärpässiepolle, koppasi lennosta karjapaarman.
Hellästi kuiskien: "tship!" hän verkalleen ja varovasti toi sitä oksalta oksalle yhä lähemmäksi. Koska oli itse nälästä menehtymässä, hän käsitti että toisen täytyi olla miltei nääntymäisillään. Pitäen saalista niin, että neito voi sen nähdä, hän hyppeli eteenpäin toimekkaasti, mutta varovasti, paarma nokassa ja sydän kurkussa. Hän venytti kaulaansa ja jalkojaan niin pitkälle kuin taisi kurottaessaan paarmaa hänelle. Välipä sillä, että hän sieppasi sen nykäisten suuhunsa ja lentää tuijasi neljännespeninkulman sitä syömään. Hän oli ottanut ruokaa häneltä. Olihan siinäkin aluksi. Varovaisesti hän ajeli häntä jälleen sumakkipuulle päin ja väsymättömän kärsivällisesti piti häntä siellä koko jälellä olevan päivän. Hän kantoi hänelle jokaisen valikoidun oivallisen palasen minkä löytää taisi sumakkipensaan välittömästä läheisyydestä, ja tuolloin tällöin toinen ottikin palan hänen suustaan, vaikka hän enimmäksensä oli pakotettu jättämään sen oksalle hänen viereensä. Iltahämärissä hän yhä uudelleen yritti puikahtaa viidakkoon, mutta äärettömän kärsivällisesti ja hellästi ja taitavasti kardinaali johti hänet takaisin sumakkipensaaseen, kunnes toinen heitti yritykset ja naapuruudessa luikertavan villin viiniköynnöksen suojassa istui kardinaalin omalle valitsemalle levähdyspaikalle, pisti uupuneen päänsä siiven alle ja kävi nukkumaan. Hänen vaivuttuaan sikeään uneen kardinaali siirsihe niin lähelle kuin tohti ja toinen silmä luotuna armaaseen sydänkäpyseen ja toinen vaanien, uhkaisiko mahdollisesti mistään vaara, vietti yön valvoen ja vartioiden.
Hän oli melkein loppuun kulunut; mutta tämä oli kuitenkin joka tapauksessa äärettömän paljon parempaa kuin edellinen yö, sillä nyt hän ei ainoastaan tiennyt, missä etsitty oli, vaan myös, että hän oli nukkumassa hänen omalla lempipaikallaan. Hänestä neito oli täydellisen kaunis. Totta kyllä hän oli pörröinen, mutta saattoihan hän siistiä itsensä. Jokunen sulkakin oli mennyttä, mutta ne kasvaisivat pian. Hän oli kuin sydäntä hivelevä kuva, jota kardinaali ahmi lemmensairain silmin, milloin vain harhaileva kuunsäde eksyi viiniköynnöksen lehtien reunalle.
Hellän intohimon aallot silloin tällöin puistattivat häntä. Vienon vienona kuherteluna kuului puolen yötä hänen kurkustaan kutsu: "Tuu liki! Tuu liki!"
Kun punarinta-satakielet seuraavana aamuna ilmaisivat päivän tuloa kimaltelevan virran äyräällä, heräsi kardinaalin vieruskumppani hätkähtäen; mutta ennenkuin hän ennätti päättää mihin suuntaan paeta, hän keksi soman mehevän toukan asetettuna vierelleen oksalle aivan lähettyvilleen ja vallan järkevästi jäi paikalleen murkinoimaan. Sitten kardinaali lensi alas joelle kylpemään. Hän tekaisi siitä niin ihastuttavan kirmailun ja veden läiskinä soi niin virkistävältä voipuneen ja ryvettyneen linnun korvissa, että hän ei voinut vastustaa haluaan, vaan läksi muutaman kerran hänkin tuikkaamaan itsensä veteen. Kun hän nyt oli märkä, ei hän voinut lentää hyvin, ja kardinaali käytti tilaisuutta nyhtääkseen hänen katkenneita sulkakyniään, auttaakseen häntä puvun siistimisessä ja antaakseen jonkun ylimääräisen hyväilyn. Hän opasti hänet lempipaikalleen auringonkylpyä ottamaan ja seurasi talonpojan auraa viljapellolla, kunnes löysi ison makean kuoriaisen. Hän nokkaisi pois pään, kuori siltä jäykät siipikilvet ja soreasti ojensi sen hänelle. Hän oli niin ihastunut, kun toinen otti sen hänen noukastaan ja jäi sumakkipuuhun sitä syömään, että asettui läheiseen orjantappurapensaaseen, jossa villin elämänlangan valkeat lumikukkaset muodostivat viehättävän taustan hänen tulipunaiselle takilleen. Hän lauloi vanhan rukoilevan laulunsa niin kuin ei milloinkaan ennen, sillä nyt hänellä oli toivon häive sydämessänsä rinnan pelon kanssa.
Hän lauloi laulamistaan, pyöristäen, täydentäen, paisuttaen jokaista säveltä, kumartuen hänen puoleensa houkuttelevan hellästi, välähytellen loistavaa kauneuttansa hänen silmissään, siinä kieppuessaan ja kiikkuessaan, siten tavoitellen hänen hyväksymistään; ja kaikki mitä hän oli kärsinyt ja kaikki mitä oli toivonut, se kuului hänen laulussaan. Juuri kun hänen sydämensä oli pakahtua, kuuli hänen jännitetty korvansa heikoimman, pelokkaimman kutsun minkä rakastava milloinkaan on antanut. Ainoastaan yksi nöyrästi anova, vieno "tshuk!" sumakkipuulta. Hänen laulunsa vaihtui lähes tukahuttavaan hurmauksen puuskaan. Varovasti hän hyppäsi oksalta oksalle häntä kohti. Hellästi ja hiljaa äännähdellen hän hitaasti hipui lähemmäksi, lähemmäksi, ja ihme yli ihmeitten! voipuvin silmin ja värisevin siivin toinen kurotti hänelle noukkaansa suudelmaan.
Päivällisellä sinä päivänä sanoi talonpoika vaimolleen:
"Maija, jos tahdot kuulla kauneinta laulua ja nähdä klookeinta mitä koskaan olet nähnyt, niin lähdeppä alas linja-aitaa katsomaan tuon punavarpusen hullutteluja, jota me tässä ollaan kuultu."
"Enpähän tiedä, että punavarpuset ovat niin harvassa, että minun yhtään tekisi mieli kahlata hyhmässä puoli peninkulmaa tuota nähdäkseni", vastasi Maija.