"Jaloittelu käy aika sievään linja-aitaa pitkin", sanoi Abram, "etkä ole koskaan nähnyt mokomanlaista punavarpusta. Se on niin iso kuin kaksi tavallista. Ja niin punainen, että joka pensas, johon se laskeutuu, on kuin tulessa. Se on sitten ihan varma, että se on ollut jonkun hoidokki, ja minua se on pitänyt sinä miesnä. Minä voin helposti päästä kuuden jalan päähän siitä. Se on kaunein lintu, minkä silmäni milloinkaan ovat nähneet; ja mitä lauluun tulee, niin se näkyy heittäneen ilmat ja paraikaa kutsuu ihmisiä taloksi-asettumisensa kekkereihin tänäpäivänä. Se on eleskellyt tässä yksin kokonaisen viikon ja laulanut kuin paras mestari. Mutta tänä päivänä se on napannut itselleen eukon ja aivan se on yhtä paha mairittelemaan kuin minä milloinkaan. Minua tosiaan peloittaa, että se kerrassaan särkee kurkkunsa."
Maija tuhahti.
"No, no, älä lähde, jos olet väsynyt, kultaseni", sanoi talonpoika. "Minä vain ajattelin, että se ehkä sinua huvittaisi. Minulle se on tehnyt erinomaisen hyvää. Jäseneni ovat niin norjentuneet, että hoksaanpa melkein juoksujalkaa kiirehtiväni vakoa ylös ja sitten minä alas aitaan päin astun aivan vitkalleen, niin että voin pysyä sen lähellä niin kauan aikaa kuin suinkin."
Maija tuijotti häneen jäykästi. "Abram Johnson, oletko ihan kaistapäinen?" kysyi hän.
Abram nauraa hohottamaan. "En rahtuakaan enempää kuin miksi sinä tulet, muruseni, kun vain kerran saat silmiisi sen veitikan. Tule pois, jos voit. Olet kutsuttu sinäkin. Sehän käskee koko kylän tulla katsomaan."
Maija ei sanonut enää mitään, mutta itsekseen hän päätti, ettei hänellä olisi aikaa hullutella linnun takia, kun oli hoidettavana talous ja kevätompelutkin olivat käsissä. Kun hän johdatti mieleensä Abramin innostuneet ylistelyt linnusta ja sai leyhäyksen tuoksukylläistä ilmaa mennessään keittiöstä kaivolle, täytyi hänen tunnustaa, että mieli teki lähteä; mutta hän lopetti puolipäivätyönsä ja päättävästi asettui neuleensa ääreen. Hän pisteli hartaasti, ja veti langan kireäksi nopeassa kaaressa, jonka oli oppinut vuosien kokemuksesta; ja vaikkakin hänen silmänsä vaelsivat rantaan päin ja vaikkakin hän monasti pysähtyi käsi koholla ja kuunteli tarkkaavasti, ei hän sitä huomannutkaan. Kahden tienoissa levottomuuden henki, joka vaati tyydytystä, oli vallannut hänet. Lujasti nipistäen huulet yhteen, katse tuimana, kulmakarvat kurtussa hän jatkoi ompelemista. Puoli kolme hänen kätensä putosivat helmaan, Abramin uusi hurstipaita solui permannolle, ja hän nousi empien ja astui huoneen poikki vaatesäiliölle, josta otti päällyskenkänsä ja asetti ne keittiön lieden eteen, jotta olisivat valmiina, jos hän joutuisi niitä tarvitsemaan.
"Pyh!" mutisi hän, "minun on saatava tämä paita valmiiksi tänä iltana.
Aamulla on sitten kirnuttava ja leivottava, ja iltapuolella tulee Mary
Jane Simms kyläilemään."
Hän palasi akkunalle, nosti paidan ylös ja ompeli tavattoman kiivaasti seuraavan puoli tuntia; mutta kello kolme hän heitti työn jälleen, avasi keittiön oven ja katseli alas joelle päin.
Ilma oli täynnä kaikkinaista varhaisen keväimen päihdyttävää suloisuutta. Tuulenleyhkä, joka sipaisi hänen poskiaan, kantoi hienoa siitepölyn lemua ja puhkeamassa olevien lehtien kirpeätä, tuoretta tuoksua. Kiemurrellen kohti pilviä kuin viittaava sormi nousi punasinervä ja harmaa savupatsas juuriläjästä, jota Abram paraikaa poltti, ja hajallaan peninkulman laajalti ympärillä näkyi puolitusinaa muita samanlaisia, kertoen hänen naapuriensa ahkeruudesta. Etäisen soiton kaltaisena kuului korvaan hänen satojen mehiläistensä siipien surina niiden janosta hurjistuneina reunustaessa vesiallasta. Halkopinolla helmikana kajahutteli lakkaamatta huutoansa: "Hut räk! Hut räk!" Pihamaan poikki kulki vanha kalkkunakukko pyrstö viuhkan muotoisena, siivet maata viistäen ja ilmaisten ihastustaan kevään ja rakkauden ajasta äkillisin pärskähdyksin. Karjapihan veräjällä potra Bramaputrakukko reippaasti vaati voitteloille elämästä ja kuolemasta erästä heimolaistaan kolmen peninkulman takaa. Joelta nousi hänen sinisen, haaremiansa epäluuloisesti vartioivan koirashanhensa kimeä kirkuna. Kanatarhassa kanat kaakattivat joukolla ja suuriäänisesti, ja karjapiha oli täynnä nautakarjaa, joka ammui vapaalle niittylaitumelle päästäkseen, vaikka se tuskin oli vielä kelvollinen laitumeksi.
Oviaukossa empien seisovasta pikku naisihmisestä tuntui kuin koko luonto olisi liittoutunut viekoittelemaan hänet työstänsä, ja juuripa silloin raikahti selvänä ja käskevänä kardinaalin kehotus: "Tuu liki! Tuu liki!"