Silkka hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan. "Niin totta kuin olen elävä olento", lausahti hän, "se on muuttanut laulua! Sitähän se Abram tarkoitti, kun sanoi, että minä olen kutsuttu. Se kutsuu katsomaan kumppaniansa. Minäpä lähden."
Heikko mielenkiihtymyksen puna kohosi hänen poskilleen. Hän pisti päällyskengät jalkaansa ja heitti vanhan saalin päänsä yli, meni pihan halki, seurasi polkua hedelmätarhan poikki ja joutui kyläkujalle. Ladon alipuolella hän kääntyi takaisin ja yritti mennä yli. Kuraa oli syvälti ja se oli paksua, hän kadotti toisen päällyskengän; kepin avulla hän pyydysti sen pois ja viippuen toisella jalalla asetti sen uudelleen paikalleen.
"Olisi sekin jotakin ollut, jos olisin keikahtanut tuohon kuraan", urisi hän.
Hän astui latoon ja tuli ulos minuuttia myöhemmin, sulki ja telkesi oven huolellisesti, ja sitten mennen tien poikki kulki linja-aitaa pitkin alas joelle päin.
Pellon puolimaissa Abram näki hänen tulevan. Ei ole tarvis mainita, kuinka usein hän oli vilkaissut sille taholle päivän kuluessa iltapuoleen. Hän läiskäytti vanhaa Harmoa ohjasperillä ja painui alas pengertä, silmät loistavina, kasvot punaisina ja kädet lujasti kouristaen auraa, joka väänsi esiin kerroksen mustaa multaa hänen edetessään.
Kummastellen hänen tulehtuneita kasvojaan ja sädehtiviä silmiään Maija käsitti, että hänen koko olentonsa tulkitsi sisäistä riemastusta.
"Abram Johnson", kysyi hän juhlallisesti, "oletko saanut voimalumouksen?"
"Olen", huudahti Abram ja tempasi pois vanhan huopahattunsa ja tuijotti sen kupuun kuin innoitusta etsien. "Sinäpä sen sanoit, muruseni. Olen voiman lumoissa. Sain sen pieneltä punavarpuselta. Kevään voiman! Laulun voiman! Rakkauden voiman! Jos tuo pieni punainen olento, jonkun joutavan heittiön maalitaulu, voi ottaa kaiken mitä pyytää elämältä tänäpäivänä, niin miksei siis ajatteleva, järkevä mies oivaltaisi elämän siunauksia. Sinäpä sen sanoit, Maija; minä olen saanut voiman lumouksen. Se on Jumalan voima, mutta tuo pieni punapeippo on minulle opettanut, kuinka käydä siihen käsiksi. Tulehan tänne, Maija!"
Abram kiersi ohjakset aurankurjen ympäri ja varovasti vei vaimonsa aidan luo. Hän keksi Maijan seisomasijaksi paksun kaarnanlohkareen ja asetti hänet niin että hän joutui ison tammen peittoon. Sitten hän astui hänen taaksensa ja viittasi sumakkipuuhun ja siinä istuvaan naaraslintuun.
"Pysy nyt hiljaa minuutin aika ja saatpa maksun siitä, että vaivauduit tänne, kultaseni", sopotti hän.