"Enpä tiedä, olenko milloinkaan nähnyt nolomman näköistä lintua kuin tuo on", vastasi Maija.
"Miehelleen se on ensiluokkainen. Hänen puoleltaan ei ole mitään vastaanhangoittelua, sen vakuutan sulle", virkkoi Abram.
Morsian hyppeli arasti sumakkipensaassa. Hän nokki kuivia marjoja ja yritti monasti korjata pukuaan, joka tosiaan oli pahasti pörhistynyt; ja noukan juurella oli tippa kuivunutta verta. Hänestä näkyi selvästi, mitä kovia koettelemuksia hän oli kokenut, ja kumminkin hän oli erittäin miellyttävä lintu; sillä kuoppaset hänen pulleassa ruumiissaan näkyivät höyhenpeitteen läpi, ja kardinaaliperheen tavallisten vallattomain mustien silmien asemesta oli hänellä hellät ruskeat, loistaen lempeä, josta ei voinut erehtyä. Hän oli kaunis lintu ja teki kaiken voitavansa tullakseen sieväksi jälleen. Hänen liikkeensä ilmaisivat pettämättömästi, kuinka pelokas hän oli, ja sittenkin hän pysyi sumakkipensaassa ikäänkuin peläten jättää sitä; ja pälyili tavan takaa odottelevana puitten latvain lomitse.
Alhaalta joelta raikahti riemun huudahdus. Pikku lintu sipaisi silittäen sulkiaan ja odotti levottomasti. Nyt tuli kardinaali leimuavan raketin kaltaisena ja ilmassa liitäessään kutsui häntä. Tulija laskeusi hänen vierelleen, tuikkasi hänen nokkaansa palasen ruokaa, antoi hänelle suudelman ruuansulatusta edistämään, hyväillen pyyhkäisi noukallaan hänen siipisulkiansa ja lensi sitten kuusamaan. Kardinaalirouva nautti ateriasta. Se oli juuri hänen makunsa mukaista. Hän piti suudelmasta ja hyväilystä, kaipasi toden perään kaikkea sitä, mitä toinen hänen hyväksensä teki, ja mikäli hän rupesi tajuamaan toisen hellyyttä, sikäli heräsi hänessä katumus, että oli mielettömässä pelossaan pakottanut hänet sellaiseen hirveään metsästykseen, sekä ajatus hyvittää häntä. Hän teki soman pikku hyppäyksen kuusamaan päin ja lähetti toiselle ihastuttavan kehotushuudahduksen. Kimakasti viheltäen rajattomasta riemastuksesta kardinaali lennähti luo.
Talonpoika puristi tiukasti vaimonsa olkapäätä, mutta Maija kääntyi häneen päin leimuavin, kyyneleisin silmin. "Ja sinä kutsut itseäsi säädylliseksi mieheksi, Abram Johnson?"
"Säädylliseksi?" virkkoi hölmistynyt Abram epäröiden. "Säädylliseksi?
Luulenpa olevani."
"Mutta minäpä en luule sinun olevan!" puuskahti hänen vaimonsa kivakasti. "Sinä et tiedäkään mitä on säädyllisyys, jos niitä siinä salaa kurkistelet. Ne ei ole lintuja. Ne on enemmän kuin lintuja. Ne on ihmisiä. Ihan tavallisia oikeita ihmisiä."
"Maija", pyyteli Abram, "Maija kulta".
"Minä suorastaan häpeän sinua", keskeytti hänet Maija. "Mitä luulisit hänen tuntevan, jos hän tietäisi miehen tässä vaanivan häntä? Eikö hänellä ole oikeus rakastaa ja osoittaa hellyyttä, maksaa toiselle miten paraiten taitaa? Ne ovat ihkasen tavallisia ihmisolentoja, enkä minä tiedä mistä sinä olet saanut oikeuden vakoilla naisolentoa, joka tekee parhaansa mitä taitaa."
Maija riistäysi hänen kouraisustaan irti ja lähti alas linja-aitaa.