Muutamalla askeleella saavutti Abram hänet, koppasi syliinsä ja painoi kuihtuneen, kevätkukkaisen poskensa vaimonsa samoin lakastunutta, kyynelten kastamaa poskea vastaan.
"Maija", kuiskasi hän hätäisesti. "Maija, kultamuruseni, enhän minä tarkoittanut mitään epäkunnioitusta sukupuoltasi kohtaan."
Maija kuivasi silmiään saalinnurkkaan. "Enhän minäkään sitä sano, Abram", myönsi hän; "mutta sinä olet justiinsa niinkuin kaikki muutkin miehet. Et ajattele koskaan. Lähde nyt kynnöllesi ja jätä rauhaan tuo pieni naaraslintu."
Hän irroitti miehensä käsivarren ja kääntyi kotia kohti.
"Kultaseni", kutsui Abram lempeästi, "koska kerran toit niille taskun täyden vehnäjyviä, niin voithan yhtä hyvin antaa ne minulle".
"Siunatkoon!" huudahti Maija punastuen. "Unohdin kokonaan tuon vehnän. Ajattelin, että ruokaa ehkä on niukalti, kun on vielä niin varhaista, ja jos tahdot ripottaa niille vähän vehnää ja joitakuita leivänmurusia, ne ehkä jäävät ja pesivät sumakkipuuhun, sinä kun olet niin hassahtanut niihin."
"Sitäpä justiinsa minä totisesti toivon niiden tekevän ja minä olen kanneskellut muonaa ja suostutellut sitä minkä olen tainnut kokonaisen viikon", kertoi Abram langeten polvilleen ja tehden kurttuisista käsistään kupposen, johon Maija kaasi vehnän vyöliinastaan. "Minä ripottelen ne aidan harjalle ja ne tulevat perässä neljännestunnissa. Kiitoksia, Maija. Se oli hyvä ajatus."
Maija katseli häntä kiinteästi. Kuinka rakas hän olikaan. Kuinka rakas oli aina ollut. Kuinka onnelliset he olivat yhdessä. "Abram", kysäisi hän empien, "voinko mitään muuta tehdä — sinun lintujesi hyväksi?"
He olivat yleensä umpimielisiä henkilöitä, ja ne välähdykset, joita kumpikin oli tänäpäivänä saanut toisistaan, olivat yllätyksiä, joitten suhteen he olivat varsin ymmällä. Abram ei sanonut mitään, sillä hän ei osannut sanoa mitään. Hän vain hitaasti pudisti päätänsä ja kääntyi auralleen, silmät kosteina. Maija suuntasi askeleensa linja-aitaa kohti, mutta pysähtyi useaan toviin kuuntelemaan; eikä se ollutkaan mikään kumma, sillä kaikki punapeipot peninkulmain päästä jokivarrelta olivat kerääntyneet sumakkipensaan ympärille katsomaan, oliko lintumaailmassa tappelu käynnissä; mutta kardinaalihan siellä vain teki kuperkeikkoja ilmassa, huutaen sydämen kyllyydestä: "Tuu liki! Tuu liki!"
4. luku.