"Rakas niin! Rakas niin!" äänteli kardinaali.

Morsian oli asettunut sumakkipensaaseen. Asuinpaikka oli hänen valitsemansa, ja äänekkäästi uros hyväksyi hänen vaalinsa. Naaras sijoitti ensimäisen oksan, ja tutkittuaan sitä tarkkaavaisesti uros vietti päivänsä kantamalla hänelle joukon muita, juuri niin samankaltaisia kuin mahdollista. Jos naaras tarvitsi kuivaa ruohonkortta, niin uros kantoi ruohonkorsia, kunnes toinen rupesi tipahuttelemaan niitä maahan. Jos naaras ahersi paikalleen villin viiniköynnöksen kuorta, niin kuori uros viiniköynnöksiä, kunnes toinen ei huolinut enemmästä. Ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hän oli noina päivinä niiden metsien vankin kardinaali, ja unohtanut hän oli kantavansa punaista takkia. Naaras ei ollut terävä-älyinen arkkitehti. Hänen pesänsä oli epäilemättä löyhä, kelvoton röttelö; mutta hän oli sen rakentanut ja sallinut uroksen auttaa. Se oli naaraan pesä; ja uros keksaisi riemulaulun sen kunniaksi. Joka aamu hän istui pesän reunalla ja tuijotti sanattomassa hämmästyksessä jokaista uutta kaunista munaa; ja joka kerta hautomaan asettuessaan istui naaras onneensa vaipuneena ja katseli aarteitansa ylväänä ja hurmaantuneena omastaan.

Sitten painoi hän ne vasten lämpöistä rintaansa ja käänsi jumaloivat katseet kardinaaliin. Jos tämä lauloi kuusamalta, silmäsi hän sille taholle. Jos uros keijui viiniköynnöksellä, kääntyi hän pesässään. Jos kardinaali läksi viljapellolta hakemaan matoja, seisoi hän hajasäärin munilla ja kurkisteli alas vahtien hänen jokaista liikettään peittämättömän tuskallisesti. Kardinaali unohti pöyhkeillä koreudellaan, mutta naaras nautti siitä joka ainoa päivän hetki. Uskomattoman ujo ja arka hän oli ollut kosinnan aikana, mutta hän teki parannusta ollen verrattoman jalosydäminen ja uskollinen aviopuoliso.

Entä kardinaali? Hän kummeksi itsekin huomatessaan kykenevänsä saamaan niin monia ja niin erilaisia tunteita. Ei ollut siinä kyllin, että hän hautoi emon mennessä kylpemään tai jaloittelemaan. Kaikki parhaimmat makupalat, jotka hän löysi, kannettiin emolle. Kun tämä kieltäysi ottamasta enää mitään vastaan, istua kökötti kardinaali läheisimmällä naapurioksalla monta tuntia päivässä, sulat sileinä ja töyhtö alas painettuna, äänettömään kunnioittavaan ihailuun vaipuneena.

Hän kirmasi ja peuhasi ylös ja alas joen rinnettä. Mutta sumakkipensaassa hän ei ääntänyt heikointakaan "tship" -huutoa, joka herättäisi huomiota. Niin huolekkaasti hän koetti päästä näkymättömäksi, että näytti vain puolelta oikeasta koostaan. Lähtiessään liikkeelle hän aina antoi emolle hellän pikku suukkosen ja pyyhkäisi nokkaansa hänen siipeänsä pitkin — hänelle ominainen hyväily, jota hän mielikseen osoitti kumppanilleen.

Joskus tuntiessaan, että häiritsi emoa liika usein, hän asettui kuusamaan ja lauloi kaikin voimin, lauloi onnesta ja rakkaudesta. Hänen soitantonsa oli vähemmän äänekästä nyt. Intohimon korkeat, helisevät, riemulliset sävelet olivat pehmenneet ja vaimentuneet. Hän sommitteli kehtolauluja, tuutusäveleitä. Hän kertoi emolle, kuinka rakasti häntä, kuinka taistelisi hänen puolestaan, kuinka vartioi häntä, kuinka antaisi merkin, jos mikä vaara olisi lähestymässä, kuinka ylpeä oli hänestä, kuinka erinomaisen pesän hän oli rakentanut, kuinka kauniina piti hänen muniansa, mitä pulskia poikasia niistä sukeutuisi. Täynnä hellyyttä, riutuen rakkaudesta, pehmeänä yltäkylläisestä sydänherkkyydestä kardinaali lauloi kärsivälliselle pienelle hautovalle puolisolleen: "Rakas niin! Rakas niin!"

Talonpoika nojausi kylvökoneeseensa ja kuunteli häntä tarkkaavasti. "Minä vaikka vannon, että se on taaskin muuttanut laulua, ja tällä kertaa en kuolemaksenikaan osaa sanoa mitä se kertoo." Joka kerta kardinaalin kohottaessa äänensä pysähtyi kylvökoneen ratina, ja Abram, koko mies yhtenä korvana, kuunteli ja pohti säveleitä.

Eräänä iltana hän sanoi vaimolleen: "Maija, oletko pannut merkille punapeippoa viime aikoina? Sillä on nyt uusi nuotti, ja tällä erää olen kerrassaan ymmällä. En kuolemakseni osaa keksiä, mitä se sanoo. Etköhän sinä mene huomenna sinne alas ja koeta kirkastaa sitä minulle? Olisi soma tietää tuo."

Kehoitus mairitteli Maijaa. Hän olikin aina uskonut, että hänellä oli musikaalinen korva. Tässä oli nyt tilaisuus osoittaa sitä ja samalla kertaa tehdä Abramille mieliksi. Hän joudutti työnsä seuraavana aamuna ja hyvin varhain hiipi linja-aitaa pitkin. Kätkeytyneenä tammen taakse, hörökorvin ja tykkivin sydämin hän kuunteli hartaasti. "Klip, klip" kuului koneen ratina, kun vanha rakas Abram astua retuutti kukkulaa ylös. "Tship! Tship!" varoitteli kardinaali lentäessään puolisonsa luo.

Hän antoi tälle hiukan ruokaa, silitti hänen siipeänsä ja kuusamaan lentäen lauloi rakkaudesta, joka hänet täytti. Kun hän siinä laulella luritti hellän hyväilevää laulelmaansa, tulkitsi kuuntelevan vaimon sydän sen samoin kuin hautova lintukin.